K-pisteen seikkailut


Pohdin mikä olisi helpoin tai kätevin tapa kuvata suomalaisen perinnerakentamisen muutamia teknisiä yksityiskohtia siten, että ne avautuisivat helposti sellaiselle, joka ei niin paljoa tiedä aiheesta. Myös perinteisen rakentamistavan ja ekorakentamisen yhtäläisyyksiä löytyy hyvin paljon vaikka koko genre on paljon laajempi, joten rajaan aihetta oman taloni, sekä sen aikalaisten, niin hirsi kuin purueristeisten talojen joihinkin ehkä teknisesti tärkeimpiin asioihin. Sähköjohtoihin ja vastaaviin asioihin en tässä yhteydessä ota mitään kantaa, koska ne ovat periaatteessa osin myöhempää perua ja aihe kasvaisi aika laajaksi. Joten otan käsittelyyn hirren runkomateriaalina, ajatuksen hengittävyydestä, lämmityksen ja ilmanvaihdon ihmeet, purun, k-pisteen ja muutaman muun yksinkertaisen, mutta monille nykyihmisille vaikeasti ymmärrettävän ilmiön. Ennen kun rakentamisesta tuli nykyisenkaltainen kulutusbisnestä oli kaiken A ja O oli pitää asiat yksinkertaisina, mutta toimivina.

Ensin K-piste, joka on nimitys sille kohdalle missä kulloinkin ulkoilman ja sisäilman lämpötilan erotuksen nollapiste seilaa. Käytän sanaa seilaa, koska ulkoilman lämpötila ei koskaan ole vakio ja näin K-piste liikkuu eristekerroksessa. Periaatteessa tuolle K-pisteen alueelle saattaa kertyä kosteutta, mutta koska se tosiaan ei ole vakiopiste, niin myös kosteusherkkä alue on laajempi. Kovan pakkastalven kylmimpinä hetkinä K vaeltaa lähemmäs talon sisäseinän pintaa ja ulkoilman lämmetessä se vaeltaa kohti ulkopintaa. Lopulta lämpötilojen tasaantuessa se katoaa kokonaan. 

Oleellista kuitenkin on se, että se liikkuu ja pumppaa edestakaisin eristeessä. Juuri tästä syystä ekologiset materiaalit kuten hirsi ja puru ovat erinomainen valinta, koska ne kuivuvat. Erityisesti hirrellä on käsittämättömän hyvä kyky laajentua ja kestää kosteusvaihteluita sekä pumpata kosteus puunsyistä ulos vuosisatoja. Toki edellyttää, että siellä ei ole liimasaumoja ja, että se on kovasyistä ehkä aavistuksen pihkoittunutta. Hyvän laatuinen hirsi vain painuu ja kovettuu tässä liikkeessä vuosien aikana. Omassa remontissa kohtasin muutaman hirren, joihin ei moottorisaha meinannut kunnolla edes pureutua ja sahatessa pihka tuoksui kuin tuoreessa puussa. Hyvänä esimerkkinä puun kestävyydestä on Norjan tuhatvuotiset sauvapuukirkot ja vastaavat. Meillä valitettavasti Itä-Länsi maaottelut ovat tehneet aika ajoin selvää jälkeä näistä asioista ja vanhimmat puurakennukset taitavat asettua 1600-luvulle. Toki vanhempia hirsiä löytyy uudemmista ja siirretyistä rakennuksista. 

Kosteuden pitää kuitenkin päästä pois rakennusmateriaalista oli se sitten hirsi tai joku muu vastaava eriste ettei siitä tule kosteusloukkua. Näin maalipintojen laadulla, tuuletuksella, tapettien ja pintojen materiaalivalinnoilla pitää varmistaa asia. Esimerkiksi rossipohjainen lattia on hyvä, koska ilma kiertää sen alla ja kosteus haihtuu hyvin, mutta samalla pitää huomioida ettei ylös lattianpintaan tee kosteuslukkoa, jolloin kosteus tiivistyy esimerkiksi lattian pintamateriaalin ja laudan väliin. Kosteus kyllä hengittyy ulos, jos ilma alapohjassa kiertää, mutta jos ei niin alkaa tapahtua ikäviä asioita. Monesti esimerkiksi ennen tehty styroksin laittaminen lisäeristeeksi vanhan lattian päälle ja esim. muovimatot ovat ”syöneet” hyvin nopeasti niiden alla olleen lautalattian. Tuolloin olisi ehkä ollut järkevämpi uusia lattian eristeet kokonaan kuin lisäeristää rakennetta. Sama pätee seiniin: jos hirsiseinä ei pääse hengittämään lateksi (kumi) tai  alkydi (muovi) maalipintojen alla ja niiden päälle laitetaan vielä hengittämättömiä eli kostuessaan kuivumattomia rakennusmateriaaleja, niin kosteus tekee sitten mitä kosteus luonnollisesti tekee. 

Hengittävyys ja materiaalin kyky kostuessaan kuivua luonnollisesti on kaiken A ja O. Niin simppeliä se oikeasti on eikä asian logiikka vaadi kuin perusjärkeilyä. Älä laita mihinkään mitään mitä et voi maistaa ja mikä ei ole kostuttuaan kuivuvaa: sääntö pätee niin eko- kuin perinnerakentamiseen.

Meillä on sisäänrakennettu tapa nähdä sisä - ja ulkopinnat jotenkin erityisesti laadullisesti toisenlaisina: emme esimerkiksi halua tietää omien sisuskalujemme asioita, joten monesti myös seinien sisällä tai talon alla olevat asiat koetaan jotenkin likaisiksi ja näin vain remontissa lian ja pölyn kera avattaviksi. Tällä tavalla asian ei kuitenkaan pitäisi olla vaan talon näkymättömän sisuskalun tulee olla yhtä puhdasta, toki pölyistä se voi olla, mutta ei likaista, mustunutta, homeista tai pahalle tuoksuvaa. Esimerkiksi nyt keskusteluun rakennusmateriaalina noussut suoturve on materiaalina lähes ikuista ja ominaisuuksiltaan antiseptistä. Paras eriste aluskiven ja rungon väliin on koivuntuohi, joka luonnossakin saattaa kestää vuosisatoja lahoamatta kosteassa sammalmättäässä, näin koska tuohi sisältää hopeanitraatteja ja vastaavia kasvin omia lahontorjuntaan erikoistuneita aineita ja vahvaa korkkisolukkoa. 

Toinen seikka on se minkä päälle talosi on rakennettu. Rakennusmateriaalina iso porakivi eli kiviperustus on erittäin hyvä keksintö, koska se kestää kauemmin kuin sementti, joka alkaa rapistua hiljalleen viisikymmentä täytettyään. Kivi ei johda kosteutta toisin kuin semettijalka. Suoraa sade tms. vettä ei tietenkään saa koskaan päästä talon jalan ja rungon väliin. Sadetakki siis kuntoon.

Mikäli talo on purueristeinen, joka materiaali on sellainen, joka voidaan vaihtaa. Alhaalta ulkopuolelta seinälauta auki ja purut ulos. Lauta kiinni ja ylhäältä uudet purut tampataan tilalle. Helppoa ja halpaa. Jos runko on ollut sementtiperustainen, niin tuossa yhteydessä voidaan hyvin uusia rungon alapään mahdollisesti pehmenneitä pystylautoja. Puuta kun voi aina veistää. Myös koko sementtisen jalustan voi uusia osissa tai keralla. Jotkut jopa laittavat koko talonsa kellumaan pohjatöiden ajaksi, niin ja hirttä voi aina vaihtaa. 

Juuri tämän K-pisteen seilaamisen takia on suositeltavaa laittaa se lisäeristyskerros talon sisäpuollelle vaikka se parilla sentillä pienentääkin huonetilaa. Kerroksen tulee olla hengittävä ja se mitä pintaan laittaa ei ole myöskään ihan se ja sama. Toisaalta, jos kiireinen nykyihminen suostuu näkemään vaivan maalata kunnon pellavaöljymaaleilla, niin lopputuloksen syvyysvaikutelma ja pinnan sävyn tekstuuri kyllä palkitsee tekijänsä. Myöskin hengittävät tapetit ovat monesti hieman kalliimpia, mutta linjassa laadun ja näyttävyyden vaatimusten kanssa. Toki paikkapaikoin saattaa joutua tekemään valintoja näissä asioissa, mutta ei hätää. Jos siltä osin runko vuosien saatossa hieman kuluu, niin sitä sitten veistellään kuntoon silloin tällöin. Oleellista on, että suurin osa on hengittävää ja kuivuvaa. Se kyllä sitten antaa anteeksi muutaman hankalamman paikan. Mutta jos koko talosi on muovipussi, niin pidä ainakin sen vaatima tekniikka ajantasalla. Mutta sehän  olekaan materiaaleiltaan eko- tia perinnetalo eikä kuulu tähän keskusteluun. Itse en asuisi muovipussissa.

Tekniikkaan päästyäni muutama sana ilmanvaihdosta. Vanhaa puutaloa tuuletetaan paljon ja mikä sen kivempaa kesällä kuin olla ikkuna puutarhaan auki ja samalla talosi kuivuu. Se kuivuu myös perinteisesti lämmittämällä eli pönttöuunit, hellat ja kakluunit imevät lämmitettäessä ilmaa kauttansa ulos ja luovuttavat lopuksi kuivattavaa lämpöä sisälle. Tällöin lämmitettäessä avataan räppänä eli talon huoneiden katon rajassa oleva pieni luukku, mistä uuni vetää ilmaa sisäänsä ja ilma vaihtuu. Sisääntuleva ilma on tietysti kosteudeltaan samaa kuin ulkoilma, mutta lopuksi kun luukku ja uunin pellit suljetaan kesyttää ja kuivattaa uunin tarjoama lämpö ja infrapunasätely huoneilman mitä miellyttävimmäksi. Jos tuuletusluukua ei ole tai ei avata ottaa uuni korvausilman lattianaraoista, ikkunoiden raoista ja vastaavista jolloin sanotaan, että vetää. Joten hallitumpi parempi. Hyvillä ja laadukkailla polttopuilla myöskään hiukkaspäästöt eivät kohoa liian korkeiksi. Myös rossipohjn ilmaluukut tulee pitää kesäisin avoinna että rakenne kuivuu. 

Lopuksi muutama sana siitä pitääkö hirren ja ulkolaudoituksen välissä olla ilmatila: no ei pidä, koska kyse on perinnerakentamisesta, niin ei sellaista tapaa ennen ollut, joten miksi se sellaiseksi pitäisi muuttaa? Jos hirren ja laudan väliin ei laita mitään hengittämätöntä eikä sinne pääse sadevesi, niin se ja sama. Toisaalta miksi päästää kylmää ilmaa hirren ja ulkovuoren väliin lienee järkevämpi kysymys. Toki ei väli mitään haittaa jos maalivalinnat ovat kunnossa, mutta koska perinteisesti näin ei ollut, niin noudata vanhaa tapaa.

Omistan itse yhden pääosaltaan 1884 rakennetun kiinteistön, missä on joskus vuosien saatossa tehty vanhan julkisivun päälle levykoolaus ja pystyrimoitus reilulla ilmatilalla. Tutkin talon seinää sen alla ja löysin täysin originaalin ja onnekseni täysin käsittelemättömän vanhan seinäpinnan. Mietin mitä sille tekisin ja päätin säilyttää levypinnat niin kauan kun ne kestävät ja vasta sitten materiaalin elinkierron päätyttyä on syy kajota sen alla olevaan hyvin taltioituun pintamateriaaliin. Ei siis kannata aina hoppuilla ja näin tehtynä ja hoidettuna talosi kestää isältä pojapojapojatyttärensikonveljenpojalle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogin viimeinen kirjoitus

Tämä on Talon viemää -blogimme viimeinen kirjoitus, ja se ilmestyy poikkeuksellisesti myös  asukasyhdistyksen sivulla. Blogimme käsittelee p...