Katolle, mutta ensin telineet



Kiipeäminen mäen päällä olevan talon katolle on aina kokemus. Maasta korkein kohta harjalle oli takaseinän kohdalla, missä  korkeutta maanpinnasta tuli kolmen kerroksen verran. Hyvin tottunut peltiseppä olisi varmasti tehnyt katonreunan päältä käsin, mutta minulta se ei onnistunut. Toisaalta takaseinän korjaus pitää myös tehdä, joten päätin edetä telineiden avulla. Kysymys kuului vuokraanko telineet vai teenkö ne itse. Kevyet alumiinitelineet olisi ollut helppo pystyttää, mutta koska en tiennyt kuinka nopeasti työ etenisi, päädyin itse tehtyihin telineisiin. Sitäpaitsi puuosat jäisivät toiseen projektiin. Onneksi toimin näin, koska kesästä tuli sateisin kesä miesmuistiin.

Jouduin rakentamaan telineet koko talon ympäri, mikä oli itsessään jo melkinen projekti. Etenkin kun vasta sen jälkeen pääsisin katolle. Telineiden noustessa ja vanhan alumiinikaton irrotessa alkoi kevät  herätellä kesää. Onneksi vielä keväällä oli hetki kuivaa ennen monsuunikautta.










Vanhan alumiinikaton alla oli osittain vanhaa peltikattoa, joka oli aikanaan ollut variltään tiilenpunainen.



Vanha alumiini lähti metallinkierrätykseen.
Telineellä pitää olla leveyttä, koska pudotessa sen pitää estää putoaminen pidemmälle.

Varmistin kiinnitykset pulteilla.


Tennarit toimivat katolla parhaiten. Maiharit olivat liian jäykät ja muutenkin nilkat ja selkä joutuvat yllättävän suurelle rasitukselle. Tilasin Varustelekasta nipun vanhoja saksalaisia lentomekaanikon haalareita, jotka kestivät ja olivat mukavat päällä. Naapureiden kauhuksi olen niihin jo hyvin kiintynyt ja nykyisin ne ovat erottamaton osa myös puutarhanhoitoasustustani.


Perinteinen peltikatto


Miettiessäni uutta kattoa syvennyin peltikaton historiaan. Lähetin myös tarjouspyyntöjä useammalle peltifirmalle. Käsitin jo hyvin varhain, että nykyisin yleiset, valmiiksi maalatut ja pinnoitetut pikalukkosaumakatot eivät kuuluneet satavuotiaiseen museotaloon, etenkin kun olin melko puritaanisesti, laadusta tinkimättä ja itseäni säästelemättä, edennyt jo näin pitkälle.     

Löysin internetin syövereistä Museoviraston peltikaton korjausohjeiston, ja muistin ystäväni joskus kertoneen, että ennen muinoin peltisepät kiipesivät katolle parien pihtien ja vasaran kanssa ja tekivät katon käsin. Asia jäi vaivaamaan minua ja päätin selvitellä miten peltiä työstetään. Ystäväni kertoi myös, että näitä vanhan ajan seppiä ei enää ole, eikä kukaan oikein tiedä heidän ammattisalisuuksiaan. Todellisuudessa kyseessä on ala, joka on kokenut muutoksia ja kehitystä,koska vanhoilla työmetodeilla ei juuri enää edetä työmaalla: ne olisivat liian hitaita, koska työaika on kallista. Se tuleeko katosta parempi perinteisellä metodilla on suhteellinen kysymys. Ulkonäkö poikkeaa uusista, mutta pitääkö se vettä sen kummemmin on kokonaan toinen kysymys. Se missä voi olla eroa on katon käyttöikä, jos siitä pidetään hyvää huolta.

Ohessa Outi Alasen opinnäytetyö: Suojeltujen rakennusten rivipeltikattojen korjausohje.


Asian edetessä pihallani kävi seppä jos toinenkin, mutta tarjouksia ei oikein ilmestynyt postilaatikkoon. Näytin heille kuistin päällä olevaa vanhaa peltikattoa ja pyysin samanlaisen. Ilmeet olivat hieman erikoisia ja arvasin, että olin jännän äärellä. Toki talomme on hankalassa paikassa ja peltikaton lisäksi pitäisi korjata kaikki katon puurakenteet ja se olisi iso työ, mitä en itse tuolloin vielä kunnolla hahmottanut. Useimpien tarjousten perusteella minun olisi pitänyt hankkia puuseppä erikseen ja peltisepät olisivat tehneet vain peltipinnan. Valmispeltikattojen toimitajilta en edes kysynyt ja täytyy tunnustaa, että aloin olla itse jo tekemisen suhteen "lähtökuopissa" eli ehkä en vain pyytänyt tarpeeksi tarjouksia.


Vanha tapa tehdä vesikouru katolle.

Kuistimme katon pelti näytti myös paljon paksummalta kuin nykypellit. Katto oli ilmeisesti hyvässä kunnossa, koska kuisti oli ollut kylmää tilaa talvisin eikä kattopinta ollut kerännyt alleen niin paljoa kosteutta.


Naapurin Jussi osoittautui erinomaiseksi tietolähteeksi ja olin jo aiemmin huomannut, että miehellä ei ollut peukalo keskellä kämmentä. Hän oli jo ikämies ja muisti hyvin vanhoja työtapoja. Lähestyin häntä asiassa miettien nauretaanko minut maanrakoon, mutta hän ei pitänyt katon tekemistä mitenkään mahdottomana työnä. Sain myös kiivetä hänen oikeasti vanhalle peltikatolleen ja siellä mietin oliko sen tekijä ollut joskus sama henkilö, kuin oman kuistimme katolla.

Jussi kertoi, että pelti oli ennen vanhaa erilaista ja hän kutsui sitä nimellä Sampopelti. Kyseinen Sampo oli paksumpaa ja ilmeisesti valssattu jotenkin eri tavalla kuin nykypelti eikä siinä ollut sinkkipinnoitetta eli galvanointia. Pellin saumojen väliin laitettiin ennen puuvillainen tai hamppukuituinen saumalanka, joka oli käsitelty tervalla tai pellavaöljyllä. Sen tehtävä oli estää veden kapillaarinousu saumaan. Katto hakattiin kossakalla ja lyömäraudalla, eli kädessä pidettävällä alasimella, muotoonsa. Tiedoista kiitollisena päätin syventyä peltisepän käsi- ja perinnetyökaluihin.

Nykyisin käytettävät peltilaadut olivat ohempia ja kuumasinkittyjä. Suositellut paksuudet olivat 0,4-0,6 mm paksuja, joten päädyin luonnollisesti paksuimpaan peltiin. Mietin oliko niiden laaduissa jotain sisäisiä eroja valmistajasta riippuen. Jussi sanoi, että pelti kannattaa ottaa valmiiksi leikattuna ja kanttiin ajettuna: peltifirmat leikkaavat koneella pellin automaattisesti suuresta rullasta määrämittaan, joka sitten vain nostellaan katolle ja saumataan kiinni. Minun olisi pitänyt tässä vaiheessa ymmärtää ottaa vinkistä vaarin, mutta pedanttina puritaaniperfektistinä jäin pohtimaan peltiä liian syvällisesti. Joten unohdin tämän neuvon.

Museoviraston kortin mukaan: "Ensimmäiset vasarakoneilla taotut pellit olivat leveydeltään 10—15 cm. Tavallisin peltikoko oli 45 ×59 cm 1700-luvulta alkaen, levyn paksuus oli hieman yli 1 mm (nykyisin 0,6 mm). Valssaus tuli käyttöön 1800-luvun alussa, valssatut venäläiset pellit olivat kooltaan 72×72 cm tai 72×144 cm. 

1700-luvun lopulla siirryttiin peltien naulaamisesta saumaukseen — sauman korkeudeksi suositeltiin noin 3,5 cm. Vanhalle peltikatolle on ominaista pellin sileys, saumaus ja erityisesti vanhimmissa selvästi erottuvat poikkisaumat (hakasaumat), jotka johtuivat lyhyistä peltilevyistä. Nämä ominaisuudet kuuluvat vanhan talon ulkonäköön ja on korjauksessa syytä säilyttää.

Peltikattoa kutsutaan nykyisin hyvin erilaisin nimityksin: konepeltikatto, saumapeltikatto, rivipeltikatto, hakasaumakatto jne. Omasta katostani tulisi rivipeltikatto, missä on selkeät hakasaumat peltiarkin 250 cm pituisin välein. Peltiarkki oli ennen tosiaan pienempi ja hakasaumoja kulki poikittain katolle enemmän, kun taas uusissa katoissa on rivipeltisaumat, mutta ei välttämättä lainkaan poikittaisia hakasaumoja.

Päätimme lähteä Porvooseen katselemaan kattoja, ja nykyisin tuntuu että kattojen katselusta on tullut jo harrastus. 

 
Malmgårdin kartanon tallin katto, missä ilmastointi piiput sopivat hienosti vanhaan kattoon.

Mustion kartanon katto on perinteinen, kaunis ja aito hakasaumakatto.

Saumat kulkevat suorassa ja katon vesiränni on metallisilla liuskoilla tuettu paikoilleen. Katolla kulkeva ränni toimii myös samalla lumiesteenä.


Museokortin mukaan: "Varhaisimmat käytetyt peltityypit, vasarapelti ja valssattu mustapelti käsiteltiin helposti ruostuvina huolellisesti molemmin puolin ja myös saumoista. Perinteisesti suojaukseen on käytetty öljymaalia, öljyä ja tervaa, kivihiilitervaa sekä bitumituotteita (maalausta käsitellään korjauskortissa Peltikaton maalaus).

Sinkitty pelti syrjäytti mustan pellin 1920-luvulla hyvän korroosion kestävyytensä takia. Muovipinnoitteet tulivat käyttöön yleisesti 1970-luvulla. Nykyisin pelti on pääasiassa kuumasinkittyä. Alumiinipeltiä käytetään vähäisessä määrin, se on joko kirkasta tai lakattua."



Parvekkeen kaiteen alla uudempi tapa tehdä katon vesiränni: L- mallisten metalliliuskojen sijaan katoon naulataan puinen lista, jonka päälle taivutetaan pelti.  Työtapana se on helpompi tehdä ja varmasti kestävämpi, mutta kuitenkin uudempi työtapa.

Kuvassa vesilotokaksi kutsuttu vesiränni, mistä katon vesiränni päästää vedet syökstorveen. Pyöreäksi käännetyt vesilotokan reunat ja kahden osan toisiinsa liittäminen näyttää olevan yksi hyvin perinteinen tapa tehdä asia.

Kaunis, käsin tehty, aaltoileva sauma. Nykyisissä konesaumatuissa katoissa ei enää juuri näe aaltomaista käsityön leimaa. Se mielestäni kuuluu historialliseen taloon.

Metalliliuskoilla tuettu vesiränni on ulkonäöltään ohuempi ja pitsimäisempi kuin puulistalla tuettu.



Naapuritalon kaunis vanha peltikatto, joka on myös maalattu perinteisellä Uulan grafiittiöljymaalilla. Sävyssä on kaunis musta mattapinta verrattuna muovisen kiiltäviin nykyaikaisiin alkydimaaleihin. 



Kohti kattoremonttia


Viime päivityksestä on aikaa melkein kaksi vuotta. Toimeettomana emme ole olleet, mutta kieltämättä välillä on hyvä vain nauttia talovanhuksen tunnelmasta. Kaiken taustalla sykki kuitenkin seuraava suuri projekti johon piti ottaa henkistä ja fyysistä ennakkoa: katseemme kiinnittyi yhä uudestaan vanhaan alumiinipeltikattoon ja tiesimme sen ajan koittaneen: sen tilalle tulisi peltikatto ja sitä myös museoviraston lupa edellytti. 



Vanha alumiinipeltikatto ja korjattu kuistin peltikatto


 
Läheltä tarkasteltuna ymmärsi hyvin, että jotain oli tehtävä.

Katolla oli vielä vanha puinen ramppi, minkä kunto oli jo kyseenalainen. 

Kurkistus Hippilän sisätiloihin


Joulupukki toi meille Pia Maria Montosen ja Niclas Wariuksen Rakkaudesta vanhaan taloon -kirjan ja sen tarinoiden ja kuvien rohkaisemana päätimme laittaa kuvia sisätiloista. Paljon on vielä tekemistä, mutta tunnelma on silti jo mukavan rauhallinen. Suuri remontti alkaa antaa myös lämpöä takaisin ja itse tekemisessä on myönteiset puolensa.


Suositeltava kirja vanhoista taloista kiinnostuneille.
 



Perällä ulko-oven päällä näkyy hyvin naamioitu ilmalämpöpumppu.


Book seat kirjanlukutyyny on oivallinen keksintö!


Jätimme vanhan ja kuluneen hellan edustan messinkipellin paikoilleen. Sen patinaa ei saa kaupasta ostamalla. Muuten lattia vaatii vielä huomiota.

Peilin päällä oleva kaappi on koteloitu sähkökaappi.
Ennen näitä portaita paikalla on ollut kahdetkin eri portaat: aivan alkuperäiset ovat olleet todella jyrkät (niistä oli jäänyt jäljet hirsiin),  ja ostohetkellä olleet portaat puolestaan olivat kaikkea muuta kuin turvalliset, saati kauniit. Talon eteinen on alkujaan ollut kylmää tilaa, joten noin puolivälissä portaita oli seinä ja ovi; yläkerran pientä huonetta on lämmitetty omalla uunilla, joka valitettavasti oli jo purettu pois, kun talon ostimme. Nämä portaat on siis itse tehty, ja niiden alla on pieni  wc ja vielä pienempi komero.


Vasemmalla on suihkutilan ovi. Suihku sijoitettiin lämpöisen muurin juurelle ja sillä on oma tuuletusaukkonsa muurin hormiin. Alhaalla pilkottavan tumman lattian sävyn sekoitti antiikkiliike Fasetti.




Katon rajassa olevat tuuletusaukot ovat myöhempää tekoa kuin itse talo. Nyt ilmalämpöpumpun aikana ne palvelevat hyvin.

Lattia on alkuperäinen: kuorimme sen esiin muovimaton alta, minkä jälkeen se hiottiin ja vahattiin.

Taustalla näkyvä sininen on maalattu pinkopahvi. Epäröimme pitkään osaammeko asentaa pinkopahvin, mutta projekti oli ihan mukava ja yllättävän helppo. Nidoimme pahvin aluksi kiinni nitojalla ja niiden päälle löimme pinkonaulat, joita saikin naulata muutaman tunnin. Tästä projektista on tulossa oma päivityksenä myöhemmin.

Kohti joulua: hiiren pesä, kaakelit ja sisähommia

Syksyn marrastaessa oli aika paketoida puutarha, kantaa polttopuut liiteriin ja kääriytyä sisälle kirjoja lukemaan pönttöuunien lämmön syleilyyn. Puutarhamme yrteistä välimerellistä alkuperää olevat iisoppi ja  salvia on onnistuttu talvettamaan ulkona kunhan olemme muistaneet laittaa havuja niiden päälle. Muuten muilla yrteillä on talon kuisti osoittautunut hyväksi turvapaikaikaksi talven varalle.

Talven lähestyessä saattaa vanha talo saada uusia alivuokralaisia. Vanhoissa taloissa on monesti hiiriä ja toki myös uudemmista niitä löytyy. Oli talo vanha tai uusi, ei se kuitenkaan ole hiirelle pääsääntöinen asuinpaikka vaan sisätiloihin tutustutaan ruuan etsimistarkoituksissa. Ja jos niistä löydetään hyvä pesäpaikka tulee sen olla lämmin ja oikeasti ruokalähteen läheisyydessä. 

Olemme useampana vuotena huomanneet lintujen ruokkimisen ja hiirien talosta poissa pysymisen olevan yhteydessä toisiinsa: jos ulkona on ruokaa ei talossamme ole ollut hiiriä. Siis mikään sen kummempi hiirien lempipuuhamaa vanha talo ei ole. Hiirelle on monesti työlästä seikkailla pitkiä matkoja lattioiden väleissä ja se myös kuluttaa energiaa ja talvella tuo energia on hiirelle kaikki kaikessa. Jos ravinto on tarjolla helposti puuhastelevat hiiret pesänsä tuon lähteen läheisyyteen. 

Syksyllä kuulimme naapureilta, että rottia, ja samalla myös hiiriä, oli myrkytetty. Vanhoja taloja olevalla asuinalueella myrkyttäminen saattaa aiheuttaa katastrofin: myrkkyä syönyt hiiri tai muu nisäkäs pyrkii veden äärelle juomaan ja tunkeutuu lopulta kuolemaan koloihin ja putkiin. Näin kävi naapurissamme ja hieman myöhemmin myös meillä. Myrkytetty, paljon nestettä juonut pikku nisäkäs turpoaa ja kuolee sisäiseen verenvuotoon. Näin myös sen kalmo tulee tuoksahtamaan monta kertaa pahemmin kuin ilman myrkkyjä kupsahtanut serkkunsa.

Ja kun sellainen kupsahtaa lattian alle se siis myös haisee. Pyydystä hiiret mieluumin ansoilla ja anna näin myös elintilaa muille nisäkkäille kuten siilille. Pidä kompostissa kansi päällä ja näin isommat nisäkkäät kuten rotat eivät saa ravintoa. Omat hiirivainaamme olivat heittäneet henkensä keittiön puuhellan juurella tiukassa kolossa, joten jouduimme purkamaan keittiön lattiaa. Samalla poistettiin vanhat purut ja varmistettiin, ettei sinne ei enää jatkossa hiiret pääse. Naapurimme joutui purkamaan koko lattian, joten siihen verrattuna pääsimme itse melko vähällä.


Jyhkeä kellarin seinä ja sen perällä talon alla olevaa hirttä. Tervettä ja kovaa. Oikealla oleva ratakisko tukee keittön hellaa, jonka alla on leivintupa ja leivinuuni.


  
Lattian kanssa puuhastelun lomassa laitoimme kaakelit puulieden taakse. Mietimme pitkään värejä päätyen perusvalkoiseen, joka sopi hellan oman vanhan kaakelin kanssa yhteen. Ladoimme laatat tiukasti yhteen minimoiden saumaustilan ja hienohan siitä tuli. 



Blogin viimeinen kirjoitus

Tämä on Talon viemää -blogimme viimeinen kirjoitus, ja se ilmestyy poikkeuksellisesti myös  asukasyhdistyksen sivulla. Blogimme käsittelee p...