Kattotyön kuulumisia 2016: työkalut ja työn loppuun saattaminen



Kesä 2015 meni varsin reippaasti katon alusien puutöissä ja varsinaisen peltityön metodien opettelemisessa. Sain pellit paikalleen, mutta viimeisteltävää jäi runsain mitoin vuodelle 2016 eikä työtä tehnyt lainkaan helpommaksi sateisin kesä miesmuistiin, mutta kaikesta selvittiin. Lopulta  kesäkaudelle 2016 jäi viimeistelyt, ylhäällä olevien seinien kunnostus- ja maalaustyöt  sekä lopulta koko työprosessin, telineiden ja vastaavien purkaminen.

Mikäli nyt olisin koko työn alkuvaiheessa en lähtisi itse tekemään peltitöitä, koska se ei ole "oma materiaalini", vaan olin koko ajan oman mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta kokemus oli kaikessa vaikeudessaan ja kovuudessaan varsin opettavainen. Se mitä viimeistään nyt opin oli, että kaikkea ei todellakaan kannata yrittää tehdä itse: löysin siis rajani. Toisaalta katto oli talomme töistä viimeisin suuri projekti ja nyt se on viety läpi. Se, tuliko siitä millään muotoa laadukkaampi kuin valmiskatoista ja vastaavista, niin en osaa sanoa, koska sen näyttää aika. Ainakaan vettä ei enää tule mistään sisälle: katto pitää. 

Samalla nostan hattua kaikille katoilla työtään tekeville ja ennenkaikkea niille, joille peltisepän työ on omaa alaa. Nimittäin kaltevilla kattopinnoilla työskenteleminen vaatii kovaa kuntoa, rautaista selkää ja ennenkaikkea teräksisiä ranteita. Pellin käsitteleminen on mittaamisen ja kolmiulotteisen ajattelun taidetta, eikä se materiaalina ole kovinkaan anteeksiantavaa. Sanoisin, että alkupään peltityöni taso on huomattavasti heikompi kuin lopun eli opin koko ajan jotain: se miten työkaluja pidetään käsissä, kuinka kovaa ja miten peltiä naputellaan ja kuinka sitä pitää oikein sitoa lukkopihdeillä työn edetessä. 

Nykyisin konesaumakatot saumataan tuplasaumaan eli pellin saumat taitellaan saumasta kahteen kertaan. Ennen, siis talomme rakennnusaikaan, kattopelti saumattiin yhteen kertaan eli jätettiin ns. englasaumaan: näin oli myös kuistimme peltikatto aikanaan tehty ja se toimi mallina koko katolle. 

Oleellista englasaumassa on taitteen korkeus ja se, että sauman lieve ei ulotu alas kattopintaan asti ja näin myös valumavesi ei nouse saumaan kovin helposti, mitä myös jyrkkä kattokulma auttaa. Käytin M82 saumamassaa ja talven tarkkailun jälkeen en ole havainnut mitään veden tihkumisia mistään. Toki aion tarkkailla sitä jatkossakin ja koska vinttimme ei ole vielä rakennettu, niin tarkkailu on helppoa. 

Usein kysytty kysymys liittyy itse tekemisen rahalliseen kannattavuuteen. Omassa kattotyössämme meni melkolailla yhtä paljon rahaa kuin siinä, jos sen olisi tehnyt joku muu, joten se ei ole ainakaan tässä työvaiheessa itse tekemisen edellytys tai tavoite. Mikäli lasken työtunnit ja tiedonhaut, niin katosta tulisi kovin arvokas. 

Esittelen lopuksi käyttämiäni työkaluja, siis perinteisiä pellin käsin työstössä ja muokkauksessa käytettäviä välineitä, joiden käytön opetteleminen oli itsessään kokemus.  


Työkalujen käyttöä ja katon tekmistä voi ihmetellä ja ihastella esimerkiksi SunSeppien päivitysten kautta:



Stubain työkalujen esittelyvideosta selviää monenlaista näiden erikoisten työkalujen käytöstä:

Stubain esittelyvideo


Karin peltiharrastus blogista saa hyviä vinkkejä ja ennenkaikkea rohkeutta kokeilla:

Karin peltiharrastus



Työkalut on syytä jakaa useampaan helposti kannettavaan pakkiin, koska niitä joutuu kantamaan ja nostelemaan vaikeissa paikoissa: välillä sidoin pakin työköydellä kiinni niin, että se oli lähettyvillä. Harjalle päästyäni tein pakkien pohjaan sivuttaislaudat,  että ne pysyivät paikallaan. Painovoima pitää siitä huolen, että mikäli katolla joku esine putoaa, sinä itse mukaan lukien, niin se ei pysy paikallaan vaan vierii alas joko telineelle tai tippuu maahan.

Erilaisia käsinkanttausrautoja ja kannettava alasin. Nykyisin kattosaumat ja pellit tehdään pajalla täysin valmiiksi ja kantataan koneellisesti katolla toisiinsa kiinni. Näillä työkaluilla sama työ tehdään katolla käsin.

Kanttaus- ja kulmantaittorautojen päällä on yksi tärkeimmistä työkaluista: lukkopihdit. Niillä irralliset pellinkappaleet sidotaan työn ajaksi toisiinsa kiinni.

Työntömitalla on mahdollista saada millimetrin tarkkoja mittoja.

Hyvä peltisepän perusmitta on oleellinen ja oltava mukana koko ajan. Myös kynä ja muistivihko on syytä pitää taskussa, koska monesti mitat unohtuvat kiivetessä työmaalta alas peltiä leikkaamaan.


Erilaisia sähkötyökaluja tarvitaan erityisesti puusepän töissä. Nykyisin akkukäyttöiset työkoneet ovat hyvin kehittyneitä ja jaksavat suoriutua yhdellä latauksella monesta työtehtävästä eikä ylhäällä katolla tarvita ylimääräisiä johtoja häiritsemässä.

Itse päädyin Hiltin työkaluihin ja ne kestivät kiitettävästi koko työn ajan.  Olisin ostanut Hiltin osakkeita, koska sijoitan hyväksi havaitsemiini asioihin ja tuotteisiin, mutta niitä ei ole kaupan, eikä ihme.

Pihaamme komistanut kanttikone toimi hyvin ja nyt alkaa olla aika luopua tästä komistuksesta. Mikäli joku tarvitsee 2,5 metrin kidalla varustettua kotimaista kanttia, niin ottakaa yhteyttä. 

Ystäväni Riku kehitti kanttikoneen leikkurinterän käden kahvaa paremmaksi asentaen sen 45 asteen kulmaan entisen 90 asteen kulman sijaan, joten nyt sen työntövoima välittyy ergonomisemmin itse leikkaamiseen. 
Kuvassa nykyinen kattosauman ns. tuplasaumaus.
Alkaa näyttää vanhalta peltikatolta.
Otin mallin vanhasta kuistin peltikatostamme. Näinkin voidaan toimia, mutta hyväksyykö metodia kukaan nykyaikainen peltiseppä nykymetodien ääreltä on kokonaan toinen kysymys. 

Kuvassa erilaisia leikkauspihtejä ja kääntöpihtejä. Keskellä saumausalasin ja oikealla kaksi isompaa saumausvasaraa. Suosin itse Stubai -merkkiä ja ne kestivät koko projektin hyvin. Nämä työkalut pidän omassa työkalureservissäni pienempien korjausten ja vastaavien askareiden varalle.













  



Anttilanmäki tammikuun pakkasilla



Talven pesäpäivien iloksi hankin uuden kameran. Päädyin malliin millä on järjestelmäkameran kapasiteetti, mutta kuitenkin niin, että se samalla se mahtuu hyvin taskuun: nykyisin ulkoilutan sitä mukanani koko ajan. Ohessa on kuvia Lahden Anttilanmäen alueesta, missä kotimme ja blogin remontoitava talo sijaitsee.

Alue on kokonaisuudessaan hyvin idyllinen ja viihtyisä. Onneksi se on nykyisin myös museoviraston silmälläpidon alla.  
















Katolle, mutta ensin telineet



Kiipeäminen mäen päällä olevan talon katolle on aina kokemus. Maasta korkein kohta harjalle oli takaseinän kohdalla, missä  korkeutta maanpinnasta tuli kolmen kerroksen verran. Hyvin tottunut peltiseppä olisi varmasti tehnyt katonreunan päältä käsin, mutta minulta se ei onnistunut. Toisaalta takaseinän korjaus pitää myös tehdä, joten päätin edetä telineiden avulla. Kysymys kuului vuokraanko telineet vai teenkö ne itse. Kevyet alumiinitelineet olisi ollut helppo pystyttää, mutta koska en tiennyt kuinka nopeasti työ etenisi, päädyin itse tehtyihin telineisiin. Sitäpaitsi puuosat jäisivät toiseen projektiin. Onneksi toimin näin, koska kesästä tuli sateisin kesä miesmuistiin.

Jouduin rakentamaan telineet koko talon ympäri, mikä oli itsessään jo melkinen projekti. Etenkin kun vasta sen jälkeen pääsisin katolle. Telineiden noustessa ja vanhan alumiinikaton irrotessa alkoi kevät  herätellä kesää. Onneksi vielä keväällä oli hetki kuivaa ennen monsuunikautta.










Vanhan alumiinikaton alla oli osittain vanhaa peltikattoa, joka oli aikanaan ollut variltään tiilenpunainen.



Vanha alumiini lähti metallinkierrätykseen.
Telineellä pitää olla leveyttä, koska pudotessa sen pitää estää putoaminen pidemmälle.

Varmistin kiinnitykset pulteilla.


Tennarit toimivat katolla parhaiten. Maiharit olivat liian jäykät ja muutenkin nilkat ja selkä joutuvat yllättävän suurelle rasitukselle. Tilasin Varustelekasta nipun vanhoja saksalaisia lentomekaanikon haalareita, jotka kestivät ja olivat mukavat päällä. Naapureiden kauhuksi olen niihin jo hyvin kiintynyt ja nykyisin ne ovat erottamaton osa myös puutarhanhoitoasustustani.


Perinteinen peltikatto


Miettiessäni uutta kattoa syvennyin peltikaton historiaan. Lähetin myös tarjouspyyntöjä useammalle peltifirmalle. Käsitin jo hyvin varhain, että nykyisin yleiset, valmiiksi maalatut ja pinnoitetut pikalukkosaumakatot eivät kuuluneet satavuotiaiseen museotaloon, etenkin kun olin melko puritaanisesti, laadusta tinkimättä ja itseäni säästelemättä, edennyt jo näin pitkälle.     

Löysin internetin syövereistä Museoviraston peltikaton korjausohjeiston, ja muistin ystäväni joskus kertoneen, että ennen muinoin peltisepät kiipesivät katolle parien pihtien ja vasaran kanssa ja tekivät katon käsin. Asia jäi vaivaamaan minua ja päätin selvitellä miten peltiä työstetään. Ystäväni kertoi myös, että näitä vanhan ajan seppiä ei enää ole, eikä kukaan oikein tiedä heidän ammattisalisuuksiaan. Todellisuudessa kyseessä on ala, joka on kokenut muutoksia ja kehitystä,koska vanhoilla työmetodeilla ei juuri enää edetä työmaalla: ne olisivat liian hitaita, koska työaika on kallista. Se tuleeko katosta parempi perinteisellä metodilla on suhteellinen kysymys. Ulkonäkö poikkeaa uusista, mutta pitääkö se vettä sen kummemmin on kokonaan toinen kysymys. Se missä voi olla eroa on katon käyttöikä, jos siitä pidetään hyvää huolta.

Ohessa Outi Alasen opinnäytetyö: Suojeltujen rakennusten rivipeltikattojen korjausohje.


Asian edetessä pihallani kävi seppä jos toinenkin, mutta tarjouksia ei oikein ilmestynyt postilaatikkoon. Näytin heille kuistin päällä olevaa vanhaa peltikattoa ja pyysin samanlaisen. Ilmeet olivat hieman erikoisia ja arvasin, että olin jännän äärellä. Toki talomme on hankalassa paikassa ja peltikaton lisäksi pitäisi korjata kaikki katon puurakenteet ja se olisi iso työ, mitä en itse tuolloin vielä kunnolla hahmottanut. Useimpien tarjousten perusteella minun olisi pitänyt hankkia puuseppä erikseen ja peltisepät olisivat tehneet vain peltipinnan. Valmispeltikattojen toimitajilta en edes kysynyt ja täytyy tunnustaa, että aloin olla itse jo tekemisen suhteen "lähtökuopissa" eli ehkä en vain pyytänyt tarpeeksi tarjouksia.


Vanha tapa tehdä vesikouru katolle.

Kuistimme katon pelti näytti myös paljon paksummalta kuin nykypellit. Katto oli ilmeisesti hyvässä kunnossa, koska kuisti oli ollut kylmää tilaa talvisin eikä kattopinta ollut kerännyt alleen niin paljoa kosteutta.


Naapurin Jussi osoittautui erinomaiseksi tietolähteeksi ja olin jo aiemmin huomannut, että miehellä ei ollut peukalo keskellä kämmentä. Hän oli jo ikämies ja muisti hyvin vanhoja työtapoja. Lähestyin häntä asiassa miettien nauretaanko minut maanrakoon, mutta hän ei pitänyt katon tekemistä mitenkään mahdottomana työnä. Sain myös kiivetä hänen oikeasti vanhalle peltikatolleen ja siellä mietin oliko sen tekijä ollut joskus sama henkilö, kuin oman kuistimme katolla.

Jussi kertoi, että pelti oli ennen vanhaa erilaista ja hän kutsui sitä nimellä Sampopelti. Kyseinen Sampo oli paksumpaa ja ilmeisesti valssattu jotenkin eri tavalla kuin nykypelti eikä siinä ollut sinkkipinnoitetta eli galvanointia. Pellin saumojen väliin laitettiin ennen puuvillainen tai hamppukuituinen saumalanka, joka oli käsitelty tervalla tai pellavaöljyllä. Sen tehtävä oli estää veden kapillaarinousu saumaan. Katto hakattiin kossakalla ja lyömäraudalla, eli kädessä pidettävällä alasimella, muotoonsa. Tiedoista kiitollisena päätin syventyä peltisepän käsi- ja perinnetyökaluihin.

Nykyisin käytettävät peltilaadut olivat ohempia ja kuumasinkittyjä. Suositellut paksuudet olivat 0,4-0,6 mm paksuja, joten päädyin luonnollisesti paksuimpaan peltiin. Mietin oliko niiden laaduissa jotain sisäisiä eroja valmistajasta riippuen. Jussi sanoi, että pelti kannattaa ottaa valmiiksi leikattuna ja kanttiin ajettuna: peltifirmat leikkaavat koneella pellin automaattisesti suuresta rullasta määrämittaan, joka sitten vain nostellaan katolle ja saumataan kiinni. Minun olisi pitänyt tässä vaiheessa ymmärtää ottaa vinkistä vaarin, mutta pedanttina puritaaniperfektistinä jäin pohtimaan peltiä liian syvällisesti. Joten unohdin tämän neuvon.

Museoviraston kortin mukaan: "Ensimmäiset vasarakoneilla taotut pellit olivat leveydeltään 10—15 cm. Tavallisin peltikoko oli 45 ×59 cm 1700-luvulta alkaen, levyn paksuus oli hieman yli 1 mm (nykyisin 0,6 mm). Valssaus tuli käyttöön 1800-luvun alussa, valssatut venäläiset pellit olivat kooltaan 72×72 cm tai 72×144 cm. 

1700-luvun lopulla siirryttiin peltien naulaamisesta saumaukseen — sauman korkeudeksi suositeltiin noin 3,5 cm. Vanhalle peltikatolle on ominaista pellin sileys, saumaus ja erityisesti vanhimmissa selvästi erottuvat poikkisaumat (hakasaumat), jotka johtuivat lyhyistä peltilevyistä. Nämä ominaisuudet kuuluvat vanhan talon ulkonäköön ja on korjauksessa syytä säilyttää.

Peltikattoa kutsutaan nykyisin hyvin erilaisin nimityksin: konepeltikatto, saumapeltikatto, rivipeltikatto, hakasaumakatto jne. Omasta katostani tulisi rivipeltikatto, missä on selkeät hakasaumat peltiarkin 250 cm pituisin välein. Peltiarkki oli ennen tosiaan pienempi ja hakasaumoja kulki poikittain katolle enemmän, kun taas uusissa katoissa on rivipeltisaumat, mutta ei välttämättä lainkaan poikittaisia hakasaumoja.

Päätimme lähteä Porvooseen katselemaan kattoja, ja nykyisin tuntuu että kattojen katselusta on tullut jo harrastus. 

 
Malmgårdin kartanon tallin katto, missä ilmastointi piiput sopivat hienosti vanhaan kattoon.

Mustion kartanon katto on perinteinen, kaunis ja aito hakasaumakatto.

Saumat kulkevat suorassa ja katon vesiränni on metallisilla liuskoilla tuettu paikoilleen. Katolla kulkeva ränni toimii myös samalla lumiesteenä.


Museokortin mukaan: "Varhaisimmat käytetyt peltityypit, vasarapelti ja valssattu mustapelti käsiteltiin helposti ruostuvina huolellisesti molemmin puolin ja myös saumoista. Perinteisesti suojaukseen on käytetty öljymaalia, öljyä ja tervaa, kivihiilitervaa sekä bitumituotteita (maalausta käsitellään korjauskortissa Peltikaton maalaus).

Sinkitty pelti syrjäytti mustan pellin 1920-luvulla hyvän korroosion kestävyytensä takia. Muovipinnoitteet tulivat käyttöön yleisesti 1970-luvulla. Nykyisin pelti on pääasiassa kuumasinkittyä. Alumiinipeltiä käytetään vähäisessä määrin, se on joko kirkasta tai lakattua."



Parvekkeen kaiteen alla uudempi tapa tehdä katon vesiränni: L- mallisten metalliliuskojen sijaan katoon naulataan puinen lista, jonka päälle taivutetaan pelti.  Työtapana se on helpompi tehdä ja varmasti kestävämpi, mutta kuitenkin uudempi työtapa.

Kuvassa vesilotokaksi kutsuttu vesiränni, mistä katon vesiränni päästää vedet syökstorveen. Pyöreäksi käännetyt vesilotokan reunat ja kahden osan toisiinsa liittäminen näyttää olevan yksi hyvin perinteinen tapa tehdä asia.

Kaunis, käsin tehty, aaltoileva sauma. Nykyisissä konesaumatuissa katoissa ei enää juuri näe aaltomaista käsityön leimaa. Se mielestäni kuuluu historialliseen taloon.

Metalliliuskoilla tuettu vesiränni on ulkonäöltään ohuempi ja pitsimäisempi kuin puulistalla tuettu.



Naapuritalon kaunis vanha peltikatto, joka on myös maalattu perinteisellä Uulan grafiittiöljymaalilla. Sävyssä on kaunis musta mattapinta verrattuna muovisen kiiltäviin nykyaikaisiin alkydimaaleihin. 



Kohti kattoremonttia


Viime päivityksestä on aikaa melkein kaksi vuotta. Toimeettomana emme ole olleet, mutta kieltämättä välillä on hyvä vain nauttia talovanhuksen tunnelmasta. Kaiken taustalla sykki kuitenkin seuraava suuri projekti johon piti ottaa henkistä ja fyysistä ennakkoa: katseemme kiinnittyi yhä uudestaan vanhaan alumiinipeltikattoon ja tiesimme sen ajan koittaneen: sen tilalle tulisi peltikatto ja sitä myös museoviraston lupa edellytti. 



Vanha alumiinipeltikatto ja korjattu kuistin peltikatto


 
Läheltä tarkasteltuna ymmärsi hyvin, että jotain oli tehtävä.

Katolla oli vielä vanha puinen ramppi, minkä kunto oli jo kyseenalainen. 

Blogin viimeinen kirjoitus

Tämä on Talon viemää -blogimme viimeinen kirjoitus, ja se ilmestyy poikkeuksellisesti myös  asukasyhdistyksen sivulla. Blogimme käsittelee p...