Syöksytorvet ja vedenkeräimet



Kattotyön päätteeksi ryhdyimme miettimään veden ohjaamista alas katolta. Huomasimme hyvin nopeasti, että markkinat, siis rautakaupat, ovat täynnä mitä ihmeellisimpiä uudenaikaisia vedenohjailun metodeja. Kaikkea löytyy paitsi sitä vanhanaikaista perusränniä, joka surrataan rautalangalla kiinnitysrautoihin ja joka toimii isältä pojalle. 

Siispä tiedonhaun ammattilaiset joutuivat taas kerran sukeltamaan syvemmille vesille. Lopulta löysimme peltisepänliikkeen tai oikeastaan kaksi, joista valitsimme toisen ja saimme sen kautta hyvän mallin, jonka valmistaja,  surullista kyllä, lienee niitä viimeisiä tekijöitä, joka enää käsin osaa kääntää ja saumata vesitorvia ja vesisuppiloita. 

Lukijalla varmasti herää tässä vaiheessa kysymys, mikä sitten erottaa uuden ja vanhan, ja onko se nyt niin oleellista?

Asian oleellisuuden saa kukin itse päättää ja niin mekin mietimme pitkään kumman valitsisimme: uudemman ja edullisemman vai käsintehdyn, ja siis aidosti perinteisen, ja valitettavasti myös kalliimman vaihtoehdon.  

Kohtalo puuttui peliin ja meille tuli ne aidot ja käsintehdyt. Niitä asentaessa ei voinut todeta muuta kuin että kyllä kannatti: laatu on yksityiskohdissa - Devil is in the details.


Vanha vesisuppilo on kuitenkin vielä tyylitellympi kuin uusi, mutta molemmat käsintehtyjä. Säilytän vanhat  mallina, jos joskus vaikka vielä tarvitsee perinteistä mallia. Suppilon osat on käsin saumattu eli liitetty puristetaitoksin toisiinsa ja se ei ole nopeaa eikä helppoa.


Putkien kiinnitystarvikkeet.
Nykyaikainen vanhan jäljitelmä, missä putken taivutus on tehty rypyttämällä. Näyttää kyllä ihan hyvälle tämäkin ja vain kaltaisemme rännipuristi tietää sen olevan uudempaa tuotantoa.
Tuijottelimme jälleen kerran piinaavasti ihmisten taloja.
Tässä neliskanttista uusvanhaa designia. Hieno on sekin.

Vesiputket olivat metrin mittaisia ja yhdistetty toisiinsa yksinkertaisesti sisäkkäin työntämällä.

Tästä näkee hyvin saumaamalla tehdyt liitokset. Vanhanaikaista putkea jäljittelevissä on mutkat tehty yksinkertaisesti taittamalla putkea jolloin sen kyljissä on ryppyjä.

















Lopulta saimme nurkat kiinni, mutta korkein kivijalka oli yli 10 cm paksumpi kuin olimme arvioineet ja jouduimme tilaamaan vielä lisämutkan. Mutta loppusuora siintää kuitenkin jo horisontissa. Oletettavasti seuraavan sateen tullessa rännin juurella seisoo kaksi sadetakein verhoutunutta remppahumanistia Hai-saappaat jalassa tarkkailemassa veden syöksymistä katolta alas. 

Talo alkaa olla ulospäin valmis ja uskokaa tai älkää, niin se tuntuu uskomattoman hyvälle.

























Talonhalaajan filosofiaa



Yksi kysymys, mitä vanhassa talossa asuvat ja etenkin sitä remontoivat saavat kuulla melko usein  on "joko se remontti on jo kohta valmis?" Kysymyksen esittäjänä on useimmiten itse kerrostalossa asuva ihminen, jonka oma tietämys tai kokemus ei välttämättä ulotu kovinkaan syvälle vanhan kulttuuriperinnön maailmaan. Joten vinkkinä: älkää koskaan kysykö vanhaa taloa remontoivilta tuota kysymystä. Kysykää mieluumin vaikka niin, että oletteko tehneet mitään kiinnostavia entisöintejä tai löytäneet jotain mielenkiintoista tutkittavaa taloonne liittyen.

Vanhan talon kunnostaminen ei useimmille ole nopeasti tapahtuva avaimet käteen -tyyppinen projekti, missä rakennustyön loputtua asutaan kuten kerrostalossa sen kummemmin koko asiaa enää miettimättä. Sen sijaan vanha talo on omistajalleen usein huomattavasti laajempi ja kokonaisvaltaisempi harrastus, tai oikeammin ehkä elämäntapa. Vanhaa taloa voisi hyvin verrata vanhaan puuveneeseen, joka myös vaatii tietoa ja taitoa siitä, kuinka sillä navigoida ja purjehtia kuten myös kuinka sitä huolletaan. Joku saattaa innostua niistä niin paljon, että rakentaa itse oman puuveneen. Niin vaatii myös vanha kiinteistö taitoa ja tietoa miten siinä on hyvä asua ja olla. 

Vanhojen puutalojen ystävät ovat oma lukunsa ja liittyvät laajempaan rakennusperinteen harrastajien joukkoon. Toki vanhassa talossa voi hyvin asua koko asiaa sen kummemmin miettimättä, mutta kummasti nämä talovanhukset vievät mennessään. Kuin huomaamattaan alkaa talobongaus, ja vanha arvokas rakennusperintö tulee osaksi matkasuunnitelmia. Kotimaassa tätä rakennusperintöä voi vierailla tutkimassa muiden muassa Porvoossa, Loviisassa ja rannikolla yleensä; sisämaassa myös kesäkaupunki Heinola on hieno kohde. 

Monet käyvät ulkomailla asti tutkimassa ja ihastelemassa vanhoja kulttuurikohteita, joten tämä harrastus pitää sisällään myös menneiden aikojen ja tapahtumien tuntemista ja tietotaitoa. Tietyllä tapaa harrastuksessa on hyvin paljon samaa kuin esimerkiksi keskiaikaharrastajien tietojen ja taitojen elvyttämisessä ja niiden kokeilemisessa: molemmat vaativat aikaa ensin paneutua johonkin asiaan ja sitten seuraava vaihe on se missä pääsee kokeilemaan ja tutkimaan miten se tehdään ja miten se toimii. Lopuksi voi tietysti aina vertailla kokemuksia uuden teknologian ja oman ajan vastaaviin asioihin. Meillä on valitettavan vähän keskiaikaista rakennusperintöä jäljellä, joten rakennuskulttuurin harrastajakunnasta suurimman osan huomio on 1700-luvun jälkeisessä rakennuskannassa. 

Perinteinen käsillä tekeminen on kiinnostavaa ja tietotyötä tekevälle se voi toimia arjen henkireikänä, koska metodit voi oppia eikä tekemisessä tarvita erikoista ja hyvin pitkälle vietyä teknologiaa. Talon entisöiminen voi siis olla jonkinlainen kokonaisvaltainen terapiaprojekti vaikka se ulkopuolisesta välillä näyttäisikin kaoottiselta ja raskaalta hullun hommalta.

Asioiden tutkiminen vaatii aikaa, uteliaisuutta ja kärsivällisyyttä sekä kykyä ja halua tiedon hankintaan. Prosessissa kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä ja oppii aina jotain uutta. Siihen voi liittää esimerkiksi puutarhanhoitoon liittyviä asioita ja syventää tietojaan esimerkiksi tiilen valmistuksen tai hirrenveiston salaisuuksiin.  

Vanha talo ei ole koskaan valmis. Se opettaa omistajilleen paitsi kädentaitoja, myös kärsivällisyyttä ja kykyä sietää keskeneräistä.  Ja siinä jos missä piilee koko homman kauneus. Tässä kaikkitännehetimullenyt -maailmassa vanhan talon omistaja kuuntelee taloaan, korjaa vähän sieltä, vähän täältä, antaa välillä hieman rapistua ja patinoitua, nauttii kun saa jotain korjattua. Nauttii talostaan, sen kantamasta historiasta ja tarinoista, menneiden sukupolvien osaamisesta ja kauneudentajusta. Talonhalaajalle ei tärkeintä ole päästä perille: tärkeintä on olla matkalla.







Kesäisiä kuvia Anttilanmäeltä




Tässä hieman kesäisiä kuvia Hippilän puutarhasta. Ei se wanhassa puutalossa eläminen ainaista remonttia ole ja sitten kun päätetään tehdä jotain, niin se tehdään tehdään hieman rauhallisempaan tahtiin. 






































Kattotyön kuulumisia 2016: työkalut ja työn loppuun saattaminen



Kesä 2015 meni varsin reippaasti katon alusien puutöissä ja varsinaisen peltityön metodien opettelemisessa. Sain pellit paikalleen, mutta viimeisteltävää jäi runsain mitoin vuodelle 2016 eikä työtä tehnyt lainkaan helpommaksi sateisin kesä miesmuistiin, mutta kaikesta selvittiin. Lopulta  kesäkaudelle 2016 jäi viimeistelyt, ylhäällä olevien seinien kunnostus- ja maalaustyöt  sekä lopulta koko työprosessin, telineiden ja vastaavien purkaminen.

Mikäli nyt olisin koko työn alkuvaiheessa en lähtisi itse tekemään peltitöitä, koska se ei ole "oma materiaalini", vaan olin koko ajan oman mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta kokemus oli kaikessa vaikeudessaan ja kovuudessaan varsin opettavainen. Se mitä viimeistään nyt opin oli, että kaikkea ei todellakaan kannata yrittää tehdä itse: löysin siis rajani. Toisaalta katto oli talomme töistä viimeisin suuri projekti ja nyt se on viety läpi. Se, tuliko siitä millään muotoa laadukkaampi kuin valmiskatoista ja vastaavista, niin en osaa sanoa, koska sen näyttää aika. Ainakaan vettä ei enää tule mistään sisälle: katto pitää. 

Samalla nostan hattua kaikille katoilla työtään tekeville ja ennenkaikkea niille, joille peltisepän työ on omaa alaa. Nimittäin kaltevilla kattopinnoilla työskenteleminen vaatii kovaa kuntoa, rautaista selkää ja ennenkaikkea teräksisiä ranteita. Pellin käsitteleminen on mittaamisen ja kolmiulotteisen ajattelun taidetta, eikä se materiaalina ole kovinkaan anteeksiantavaa. Sanoisin, että alkupään peltityöni taso on huomattavasti heikompi kuin lopun eli opin koko ajan jotain: se miten työkaluja pidetään käsissä, kuinka kovaa ja miten peltiä naputellaan ja kuinka sitä pitää oikein sitoa lukkopihdeillä työn edetessä. 

Nykyisin konesaumakatot saumataan tuplasaumaan eli pellin saumat taitellaan saumasta kahteen kertaan. Ennen, siis talomme rakennnusaikaan, kattopelti saumattiin yhteen kertaan eli jätettiin ns. englasaumaan: näin oli myös kuistimme peltikatto aikanaan tehty ja se toimi mallina koko katolle. 

Oleellista englasaumassa on taitteen korkeus ja se, että sauman lieve ei ulotu alas kattopintaan asti ja näin myös valumavesi ei nouse saumaan kovin helposti, mitä myös jyrkkä kattokulma auttaa. Käytin M82 saumamassaa ja talven tarkkailun jälkeen en ole havainnut mitään veden tihkumisia mistään. Toki aion tarkkailla sitä jatkossakin ja koska vinttimme ei ole vielä rakennettu, niin tarkkailu on helppoa. 

Usein kysytty kysymys liittyy itse tekemisen rahalliseen kannattavuuteen. Omassa kattotyössämme meni melkolailla yhtä paljon rahaa kuin siinä, jos sen olisi tehnyt joku muu, joten se ei ole ainakaan tässä työvaiheessa itse tekemisen edellytys tai tavoite. Mikäli lasken työtunnit ja tiedonhaut, niin katosta tulisi kovin arvokas. 

Esittelen lopuksi käyttämiäni työkaluja, siis perinteisiä pellin käsin työstössä ja muokkauksessa käytettäviä välineitä, joiden käytön opetteleminen oli itsessään kokemus.  


Työkalujen käyttöä ja katon tekmistä voi ihmetellä ja ihastella esimerkiksi SunSeppien päivitysten kautta:



Stubain työkalujen esittelyvideosta selviää monenlaista näiden erikoisten työkalujen käytöstä:

Stubain esittelyvideo


Karin peltiharrastus blogista saa hyviä vinkkejä ja ennenkaikkea rohkeutta kokeilla:

Karin peltiharrastus



Työkalut on syytä jakaa useampaan helposti kannettavaan pakkiin, koska niitä joutuu kantamaan ja nostelemaan vaikeissa paikoissa: välillä sidoin pakin työköydellä kiinni niin, että se oli lähettyvillä. Harjalle päästyäni tein pakkien pohjaan sivuttaislaudat,  että ne pysyivät paikallaan. Painovoima pitää siitä huolen, että mikäli katolla joku esine putoaa, sinä itse mukaan lukien, niin se ei pysy paikallaan vaan vierii alas joko telineelle tai tippuu maahan.

Erilaisia käsinkanttausrautoja ja kannettava alasin. Nykyisin kattosaumat ja pellit tehdään pajalla täysin valmiiksi ja kantataan koneellisesti katolla toisiinsa kiinni. Näillä työkaluilla sama työ tehdään katolla käsin.

Kanttaus- ja kulmantaittorautojen päällä on yksi tärkeimmistä työkaluista: lukkopihdit. Niillä irralliset pellinkappaleet sidotaan työn ajaksi toisiinsa kiinni.

Työntömitalla on mahdollista saada millimetrin tarkkoja mittoja.

Hyvä peltisepän perusmitta on oleellinen ja oltava mukana koko ajan. Myös kynä ja muistivihko on syytä pitää taskussa, koska monesti mitat unohtuvat kiivetessä työmaalta alas peltiä leikkaamaan.


Erilaisia sähkötyökaluja tarvitaan erityisesti puusepän töissä. Nykyisin akkukäyttöiset työkoneet ovat hyvin kehittyneitä ja jaksavat suoriutua yhdellä latauksella monesta työtehtävästä eikä ylhäällä katolla tarvita ylimääräisiä johtoja häiritsemässä.

Itse päädyin Hiltin työkaluihin ja ne kestivät kiitettävästi koko työn ajan.  Olisin ostanut Hiltin osakkeita, koska sijoitan hyväksi havaitsemiini asioihin ja tuotteisiin, mutta niitä ei ole kaupan, eikä ihme.

Pihaamme komistanut kanttikone toimi hyvin ja nyt alkaa olla aika luopua tästä komistuksesta. Mikäli joku tarvitsee 2,5 metrin kidalla varustettua kotimaista kanttia, niin ottakaa yhteyttä. 

Ystäväni Riku kehitti kanttikoneen leikkurinterän käden kahvaa paremmaksi asentaen sen 45 asteen kulmaan entisen 90 asteen kulman sijaan, joten nyt sen työntövoima välittyy ergonomisemmin itse leikkaamiseen. 
Kuvassa nykyinen kattosauman ns. tuplasaumaus.
Alkaa näyttää vanhalta peltikatolta.
Otin mallin vanhasta kuistin peltikatostamme. Näinkin voidaan toimia, mutta hyväksyykö metodia kukaan nykyaikainen peltiseppä nykymetodien ääreltä on kokonaan toinen kysymys. 

Kuvassa erilaisia leikkauspihtejä ja kääntöpihtejä. Keskellä saumausalasin ja oikealla kaksi isompaa saumausvasaraa. Suosin itse Stubai -merkkiä ja ne kestivät koko projektin hyvin. Nämä työkalut pidän omassa työkalureservissäni pienempien korjausten ja vastaavien askareiden varalle.













  



Blogin viimeinen kirjoitus

Tämä on Talon viemää -blogimme viimeinen kirjoitus, ja se ilmestyy poikkeuksellisesti myös  asukasyhdistyksen sivulla. Blogimme käsittelee p...