Perinteinen peltikatto


Miettiessäni uutta kattoa syvennyin peltikaton historiaan. Lähetin myös tarjouspyyntöjä useammalle peltifirmalle. Käsitin jo hyvin varhain, että nykyisin yleiset, valmiiksi maalatut ja pinnoitetut pikalukkosaumakatot eivät kuuluneet satavuotiaiseen museotaloon, etenkin kun olin melko puritaanisesti, laadusta tinkimättä ja itseäni säästelemättä, edennyt jo näin pitkälle.     

Löysin internetin syövereistä Museoviraston peltikaton korjausohjeiston, ja muistin ystäväni joskus kertoneen, että ennen muinoin peltisepät kiipesivät katolle parien pihtien ja vasaran kanssa ja tekivät katon käsin. Asia jäi vaivaamaan minua ja päätin selvitellä miten peltiä työstetään. Ystäväni kertoi myös, että näitä vanhan ajan seppiä ei enää ole, eikä kukaan oikein tiedä heidän ammattisalisuuksiaan. Todellisuudessa kyseessä on ala, joka on kokenut muutoksia ja kehitystä,koska vanhoilla työmetodeilla ei juuri enää edetä työmaalla: ne olisivat liian hitaita, koska työaika on kallista. Se tuleeko katosta parempi perinteisellä metodilla on suhteellinen kysymys. Ulkonäkö poikkeaa uusista, mutta pitääkö se vettä sen kummemmin on kokonaan toinen kysymys. Se missä voi olla eroa on katon käyttöikä, jos siitä pidetään hyvää huolta.

Ohessa Outi Alasen opinnäytetyö: Suojeltujen rakennusten rivipeltikattojen korjausohje.


Asian edetessä pihallani kävi seppä jos toinenkin, mutta tarjouksia ei oikein ilmestynyt postilaatikkoon. Näytin heille kuistin päällä olevaa vanhaa peltikattoa ja pyysin samanlaisen. Ilmeet olivat hieman erikoisia ja arvasin, että olin jännän äärellä. Toki talomme on hankalassa paikassa ja peltikaton lisäksi pitäisi korjata kaikki katon puurakenteet ja se olisi iso työ, mitä en itse tuolloin vielä kunnolla hahmottanut. Useimpien tarjousten perusteella minun olisi pitänyt hankkia puuseppä erikseen ja peltisepät olisivat tehneet vain peltipinnan. Valmispeltikattojen toimitajilta en edes kysynyt ja täytyy tunnustaa, että aloin olla itse jo tekemisen suhteen "lähtökuopissa" eli ehkä en vain pyytänyt tarpeeksi tarjouksia.


Vanha tapa tehdä vesikouru katolle.

Kuistimme katon pelti näytti myös paljon paksummalta kuin nykypellit. Katto oli ilmeisesti hyvässä kunnossa, koska kuisti oli ollut kylmää tilaa talvisin eikä kattopinta ollut kerännyt alleen niin paljoa kosteutta.


Naapurin Jussi osoittautui erinomaiseksi tietolähteeksi ja olin jo aiemmin huomannut, että miehellä ei ollut peukalo keskellä kämmentä. Hän oli jo ikämies ja muisti hyvin vanhoja työtapoja. Lähestyin häntä asiassa miettien nauretaanko minut maanrakoon, mutta hän ei pitänyt katon tekemistä mitenkään mahdottomana työnä. Sain myös kiivetä hänen oikeasti vanhalle peltikatolleen ja siellä mietin oliko sen tekijä ollut joskus sama henkilö, kuin oman kuistimme katolla.

Jussi kertoi, että pelti oli ennen vanhaa erilaista ja hän kutsui sitä nimellä Sampopelti. Kyseinen Sampo oli paksumpaa ja ilmeisesti valssattu jotenkin eri tavalla kuin nykypelti eikä siinä ollut sinkkipinnoitetta eli galvanointia. Pellin saumojen väliin laitettiin ennen puuvillainen tai hamppukuituinen saumalanka, joka oli käsitelty tervalla tai pellavaöljyllä. Sen tehtävä oli estää veden kapillaarinousu saumaan. Katto hakattiin kossakalla ja lyömäraudalla, eli kädessä pidettävällä alasimella, muotoonsa. Tiedoista kiitollisena päätin syventyä peltisepän käsi- ja perinnetyökaluihin.

Nykyisin käytettävät peltilaadut olivat ohempia ja kuumasinkittyjä. Suositellut paksuudet olivat 0,4-0,6 mm paksuja, joten päädyin luonnollisesti paksuimpaan peltiin. Mietin oliko niiden laaduissa jotain sisäisiä eroja valmistajasta riippuen. Jussi sanoi, että pelti kannattaa ottaa valmiiksi leikattuna ja kanttiin ajettuna: peltifirmat leikkaavat koneella pellin automaattisesti suuresta rullasta määrämittaan, joka sitten vain nostellaan katolle ja saumataan kiinni. Minun olisi pitänyt tässä vaiheessa ymmärtää ottaa vinkistä vaarin, mutta pedanttina puritaaniperfektistinä jäin pohtimaan peltiä liian syvällisesti. Joten unohdin tämän neuvon.

Museoviraston kortin mukaan: "Ensimmäiset vasarakoneilla taotut pellit olivat leveydeltään 10—15 cm. Tavallisin peltikoko oli 45 ×59 cm 1700-luvulta alkaen, levyn paksuus oli hieman yli 1 mm (nykyisin 0,6 mm). Valssaus tuli käyttöön 1800-luvun alussa, valssatut venäläiset pellit olivat kooltaan 72×72 cm tai 72×144 cm. 

1700-luvun lopulla siirryttiin peltien naulaamisesta saumaukseen — sauman korkeudeksi suositeltiin noin 3,5 cm. Vanhalle peltikatolle on ominaista pellin sileys, saumaus ja erityisesti vanhimmissa selvästi erottuvat poikkisaumat (hakasaumat), jotka johtuivat lyhyistä peltilevyistä. Nämä ominaisuudet kuuluvat vanhan talon ulkonäköön ja on korjauksessa syytä säilyttää.

Peltikattoa kutsutaan nykyisin hyvin erilaisin nimityksin: konepeltikatto, saumapeltikatto, rivipeltikatto, hakasaumakatto jne. Omasta katostani tulisi rivipeltikatto, missä on selkeät hakasaumat peltiarkin 250 cm pituisin välein. Peltiarkki oli ennen tosiaan pienempi ja hakasaumoja kulki poikittain katolle enemmän, kun taas uusissa katoissa on rivipeltisaumat, mutta ei välttämättä lainkaan poikittaisia hakasaumoja.

Päätimme lähteä Porvooseen katselemaan kattoja, ja nykyisin tuntuu että kattojen katselusta on tullut jo harrastus. 

 
Malmgårdin kartanon tallin katto, missä ilmastointi piiput sopivat hienosti vanhaan kattoon.

Mustion kartanon katto on perinteinen, kaunis ja aito hakasaumakatto.

Saumat kulkevat suorassa ja katon vesiränni on metallisilla liuskoilla tuettu paikoilleen. Katolla kulkeva ränni toimii myös samalla lumiesteenä.


Museokortin mukaan: "Varhaisimmat käytetyt peltityypit, vasarapelti ja valssattu mustapelti käsiteltiin helposti ruostuvina huolellisesti molemmin puolin ja myös saumoista. Perinteisesti suojaukseen on käytetty öljymaalia, öljyä ja tervaa, kivihiilitervaa sekä bitumituotteita (maalausta käsitellään korjauskortissa Peltikaton maalaus).

Sinkitty pelti syrjäytti mustan pellin 1920-luvulla hyvän korroosion kestävyytensä takia. Muovipinnoitteet tulivat käyttöön yleisesti 1970-luvulla. Nykyisin pelti on pääasiassa kuumasinkittyä. Alumiinipeltiä käytetään vähäisessä määrin, se on joko kirkasta tai lakattua."



Parvekkeen kaiteen alla uudempi tapa tehdä katon vesiränni: L- mallisten metalliliuskojen sijaan katoon naulataan puinen lista, jonka päälle taivutetaan pelti.  Työtapana se on helpompi tehdä ja varmasti kestävämpi, mutta kuitenkin uudempi työtapa.

Kuvassa vesilotokaksi kutsuttu vesiränni, mistä katon vesiränni päästää vedet syökstorveen. Pyöreäksi käännetyt vesilotokan reunat ja kahden osan toisiinsa liittäminen näyttää olevan yksi hyvin perinteinen tapa tehdä asia.

Kaunis, käsin tehty, aaltoileva sauma. Nykyisissä konesaumatuissa katoissa ei enää juuri näe aaltomaista käsityön leimaa. Se mielestäni kuuluu historialliseen taloon.

Metalliliuskoilla tuettu vesiränni on ulkonäöltään ohuempi ja pitsimäisempi kuin puulistalla tuettu.



Naapuritalon kaunis vanha peltikatto, joka on myös maalattu perinteisellä Uulan grafiittiöljymaalilla. Sävyssä on kaunis musta mattapinta verrattuna muovisen kiiltäviin nykyaikaisiin alkydimaaleihin. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Anttilanmäen historiallisesti arvokkaita piirteitä

Hieman syventävää tietoa Anttilanmäen historiallisesta olemuksesta. Anttilanmäki on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi rakennetuksi y...