Anttilanmäen historiallisesti arvokkaita piirteitä



Hieman syventävää tietoa Anttilanmäen historiallisesta olemuksesta. Anttilanmäki on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi rakennetuksi ympäristöksi aikanaan Museoviraston ja Ympäristöministeriön tekemän arvioinnin perusteella. Tällaisia arviointiperusteina ovat olleet arkkitehtoniset, ympäristölliset ja historialliset arvot. Näiden lisäksi  arviointikriteereinä on ollut tyypillisyys, harvinaisuus, alkuperäisyys, edustavuus, yhtenäisyys, kerroksisuus, sopusointuisuus, vaihtelevuus, avainkohde, opetus- ja tutkimusarvo, symbolimerkitys ja intensiteetti. Näitä mitattavia määreitä ja ulottuvuuksia on melkoisesti, niinpä moinen valtakunnallisesti arvokkaaksi määrittely ei ole mikään kevyt prosessi eikä irtoa ihan helposti. Tällaisia vanhoja kiinteistöjä alueella on peräti 86 kappaletta eli 70% rakennuskannasta. Osa vanhoista taloista on kuitenkin ehditty purkaa ja toivoa sopii ettei niitä enää purettaisi enempää. Kuvissa osin jo kadonneita taloja.




Kurhilankatu 12, kuvaaja Antti Miikkulainen, 1965. Lahden kaupunginmuseo.



Kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi katsotun miljöön suojeleminen tapahtuu suojelukaavan kautta ja sitä valvoo Lahdessa kaupunginmuseo sekä kaupungin rakennusasioita hoitava  rakennusvalvonta. Asukasyhdistyksen ja museon näkökulma rakennussuojeluun on yhteneväinen ja museo toteuttaa kaavan henkeä lausunnoissaan, eikä yhdistyksellä ole syytä moittia museon lausuntoja. Kaupunginmuseoon ja rakennusvalvontaan voivat olla yhteydessä myös yksityishenkilöt, joten jos jokin asiassa askarruttaa, niin kannattaa olla rohkeasti yhteydessä.  


Anttilanmäki on inventoitu ja asiantuntijat, tai kuka tahansa, löytävät helposti näitä arvokkaita yksityiskohtia Anttilanmäen rakennuskannasta: 


- arkkitehtuuriltaan klassisen kauniita rakennuksia

- isotkin rakennukset sopusuhtaisia

- hirsirakennuksia

- 86 kpl vanhaa rakennusta ja yhtä monta vanhaa talousrakennusta

- 70% rakennuskannasta vanhoja

- talousrakennukset käytössä

- kirvesmiesten taidonnäytteitä

- eri tyylisuuntia 1900-luvun alusta lähtien

- mansardikattoja

- monissa taloissa frontoni

- jugendin piirteitä julkisivuissa

- erityisen paljon jugend ikkunoita (ikkunan yläosassa pienet ruudut)

- kaarevia vintin ikkunoita

- klassisminajan koruttomia ja vaatimattomia julkisivuja

- monimuotoisia T-ikkunoita (klassismin ajalta)

- pienä sieviä erkkereitä

- pieniä sieviä kuisteja

- vanhaa perinnekasvillisuutta


Museoviraston ja Ympäristöministeriön inventoinnin tulokset näkyvät Anttilanmäen asemakaavassa, joka löytyy yhdistyksen sivustolta. Kaavoittajat ovat velvollisia toteuttamaan valtakunnallisia alueenkäyttötavoitteita, mitä vielä ELY keskus vahtii. Kaavassa on jokainen rakennus on erikseen suojeltu, sille on annettu julkisivumääräys ja sen ulkorajat on kaavakarttaan merkitty. Toisinsanoen jokaisen asuinrakennuksen rakennushistoriallinen suojelustatus on merkitty tarkoilla merkinnöillä kaavaan. Mikäli haluat etsiä vanhoja kuvia talostasi, niin laita finna.fi hakuun kotiosoitteesi kadunnimi ja numero. Oheiset kuvat on poimittu Finnasta.




Kuvaaja: Yrjö Puuperä, 1974.  Lahden kaupunginmuseo.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että korjatessasi vanhaa rakennustasi tulee sinun tehdä asia samanlaisilla materiaaleilla ja olla asiassa yhteydessä rakennusvalvontaan. Mikäli joku kehottaa toimimaan rakennusta muuttaen rakennustapaohjeistuksen vastaisesti, niin suosittelen vaihtamaan sellaista asiantuntijaa. Tottakai rakennusten korjaaminen on sallittua ja niin tuleekin tehdä kuin antaa kiinteistön mennä pilalle, mutta pointti on siinä kuinka se tehdään oikein. Ja tämä asia on myös viime kädessä koko tämän blogin aihepiirien ydintä. 



                                                                        KAAVAKARTTA


                                                                       KAAVASELOSTUS





Näkymä Riihitieltä. Lahden kaupunginmuseo.

Anttilanmäen kaavalla suojeltu alue on pitää sisällään runsaasti yksityiskohtia, joista käsin on katsottu suojelemisen tarpeen nousevan. Mikäli tällaiset yksityiskohdat kadotetaan, niin voisi olla vaikeaa osoittaa mikä on suojelun kannalta enää oleellista ja mikä ei. Toisaalta on myös esitetty, että täällä pitäisi saada muokata taloja vapaammin, että näin toimiessa suojelu toteutuisi parhaiten, on yksinkertaisesti yksityinen kannanotto eikä edusta järjen käyttöä millään tavalla, koska suojelun tarkoitus on hidastaa ja pysäyttää muutosta, eikä tieten tahtoen nopeuttaa sitä.




Näkymä Kurhilankadulta, kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo.


Kaikenlainen lisärakentaminen ja vapaa muokkaaminen uudenlaiseksi on yksinkertaisesti kiellettyä toimintaa ilman museon ja rakennusvalvonnan lupaa. Asukasyhdistys tai kukaan yksityinen arkkitehti tai suunnittelija ei siis voi muuttua luvaksi. Se, jos rakennusvalvonta tai museo ei kykene suoriutumaan tehtävistään, on sitten kokonaan toinen luku. On myös esitetty ettei alueella olisi ainuttakaan arkkitehtuurisesti arvokasta rakennusta kertoo enemmän ehkä siitä, että arkkitehtien maailma rakentuu erilaisista näkökulmista, kuin siitä etteikö perinteisellä suomalaisella puurakentamisella olisi arvoa. Eikä arvoa aina mitata sillä, että paikalla olisi Alvar Aallon tai vastaavan nimiarkkitehdin luomus, vaan arvoon vaikuttaa moni muukin asia.

 



Palokalustokaappi. Kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo.

Olen huomannut, että iäkkäämmille ihmisille jo nyt satavuotias puutalo ei välttämättä ole mitenkään ihmeellinen asia, kun he ovat niitä koko ikänsä nähneet, mutta meille nuoremmille aikakausi ennen 1950-lukua on jo kaukana historiassa, saati 1800-luku. Vanhoja hirsirunkoja, timpureiden käsityötaidon näytteitä ja menneen ajan rakennuksia ei nyt vain ole enää yhtään menetettäväksi, kun sellaisia ei saa enää kaupasta lisää. 




Vanha sauna Liisankatu 13. Kuvaaja Yrjö Puuperä 1974. Lahden kaupunginmuseo.


Toki voihan olla että joitain arkkitehtipiirejä hiertää ajatus siitä, että tulitikkuaskin kanteen timpurin hahmottelma talo on tosiaan kestänyt sodat ja Suomen itsenäisyyden ajan, toisin kuin nyt osin jo purettettava uudempi kiinteistökanta. Monissa kiinteistöissä on tehty sadan vuoden aikana muokkausia ja remontteja, jotka kiinteistöä suojeltaessa käsitetään siihen astiseksi talon kerrostumiksi, mutta suojeluhetkestä eteenpäin tilanne jähmettyy ja muuttuu erilaiseksi ja hyvin hallituksi. Näin yhteenvetona se, että perinteen vaaliminen ei mielestäni suojelluilla alueella tee tilaa näkyvälle modernille rakennusarkkitehtuurille, joten jos halutaan nykytaidetta ja ajanmukaisuutta, niin silloin vanhan ja suojellun äärelle ei ehkä kannata asettua.  




Ulkorakennus Liisankatu 4, kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo.

Itseäni kiehtoo juuri alueen kansanrakentamisen perinne ja sen yhdistyminen Lahden historiaan, joka tulvii ahkeruutta, yritteliäisyyttä ja elämää, siis ei niinkään jonkin nimekkään arkkitehdin ainutkertaisen luomuksen olemassaolo, joskin nekin ovat kiinnostavia, mutta eri yhteyksissä. Se on varmasti myös totta, että monet taloista ovat pieniä nykyasumisen mittapuun mukaan, mutta toisaalta eikö meidän pitäisi nyt ilmasto- ja ympäristömuutoksen aikakaudella opetella taas tyytymään vähempään. 




Liisankatu 4 kuisti, kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo






Vanha rakennusperintö ja lastuava puuntyöstö


Olen talven kuluessa harrastellut puuseppäilyn jaloja taitoja pienessä vintin tilassa ja samalla kolunnut maailman ihmeitä asiaan liittyen. Mielessäni liikkuu monta ajatusta eikä vähimpänä se, että metsien ja puiden kansana oma lastuavalla työstöllä puuta työstävä puusepän ala on maassamme jokseenkin lapsen kengissä, jos sitä enää kunnolla edes onkaan. Ilmeisesti mekaaninen puunjalostus on dominoinut alaa ja hienopuusepän näpertelyjä ei ole jostain päättäjien norsunluutorneista enää edes huomattu. 


Minulla ei ole mitään mekaanista puunjalostusta vastaan, mutta jotenkin kummallista ettei sen rinnalla voisi olla jotain muutakin. Tämä liittyy oleellisesti vanhoihin taloihin, koska ne kytkeytyvät puuntyöstämisen perinteisiin, joten seuraavaksi pieni nojatuolimatka kauas missä pippuri kasvaa ja takaisin. Ehkä tästä joku saattaa saada elämyksiä ja vaikka uuden harrastuksen kiireen keskelle.


Iwao Woodin taidonnäyte:

 







Tulevaisuudessa automatisaation edetessä ennustan pienimuotoisemmalle puuta käsin lähestyvälle renessanssia ja valoisaa tulevaisuutta, koska ihmiset haluavat designia koteihinsa ja toiseksi ihmiset ovat alkaneet huomata, että se on oikeastaan aika mukavaa puuhaa. 


Meille on viime vuosikymmenen kuluessa syntynyt vaivihkaa suoranainen soitinrakentajien alakulttuuri, jonka kärjessä keikkuvat sellaiset kitaranrakentajat kuten Ruokangas ja vastaavat. Facebookin ryhmissä on harrastelijarakentelijoita jo runsaasti. Asioiden lopputulemana se, että nyt ollaan avaamassa erikoisliike, siis kivijalkakauppa, mihin harrastelija soitinrakentaja voi viedä rakentamansa soittimen myyntiin. Näyttää vahvasti siltä, että vanha maailma tulee joiltain osin uusissa vaatteissa takaisin. Kannattaa muistaa, että Anttilanmäeltä on aikanaan moni suomalainen kalustepuusepän yritys lähtenyt maailman valloitukseen – Lahti on myös muinoin ollut puuseppien kaupunki. Kannattaa muistaa, että puusepälle puu ole vain kuollutta puuta vaan siihen liittyy myös tietoa eläviin puuvartisiin liittyen.



Tarkoitan lastuavalla puuntyöstöllä esimerkiksi käsihöylän käyttöä, joka leikkaa suoraa lastua puun pinnan myötäisesti. Sen sijaa konehöylän terä on pyörivä ja tekee mikrotasolla hieman erilaista jälkeä. Lastuava työstö liittyy enemmän käsillä tekemiseen, joten käsitteenä lastuava työstö toimii tässä hyvänä ajatuksia kokoavana työkaluna. Nykyisin  useimmat käyttävät miltei kaikessa sähköisiä työkaluja, joten esimerkiksi listaprofiili tehdään pyörivillä koneterillä, ja siinä se onkin hyvä metodi: sillä on oma paikkansa ja isoja kappaleita työstettäessä se on paras keino. Mutta pienissä yksityiskohdissa, kuten hirrenveistossa, korjauksissa ja esimerkiksi kalustepuusepän puuhissa lastuavalla käsityöllä voisi olla isompikin rooli.






 



Ensimmäinen havaittava pullonkaula omien taitojen lisäksi on laadukkaan puumateriaalin saatavuus. Nimittäin hitaasti tapulissa ulkokuivattu puu olisi parasta. Surullista, että meillä on pelloilla vanhoja notkoja latoja tyhjinä ja romua täynnä sen sijaan, että niissä olisi puuta kypsymässä. Nykyinen kuitupuut orientoitunut metsäteollisuus on myös hyvin yksioikoinen eikä pihlajaa, haapaa, katajaa tai muita arvokkaampia puulajeja ole kunnolla saatavilla : esimerkiksi pähkinäpuuta ei meillä ole kasvamassa eikä kypsymässä tapuleissa, vaikka meille kestäviä kasvikantoja on kiikutettu korkeilta vuoristoilta jo vuosisadan. Tässä ehkä pientä piikkiä sinne MTK:n ja Keskustan osastolle, sori vaan. 


Onneksi maailma menee eteenpäin ja tässä asiassa sosiaalinen media on onnistunut hyvin yhdistämään harrastelijoiden ja puunsahaajien kohtaamisen ja ennustan puun pienimuotoisesta kotitarvesahaamisesta kasvavaa trendiä. Puun valinta metsästä ja oikeanlainen sahaaminen on kuitenkin oma taiteenlajinsa. 








Seuraava pullonkaula on käsityökalujen saatavuus ja tietotaito mitä kaikkea maailmasta löytyy. Sitten kun taidot, työkalut, laadukas puumateriaali yhdistyvät vanhan rakennuksen arvostamiseen, niin jo rapistuneesta rungosta tekee ihmeitä. Metodeja tukea, nostaa ja liikutella rakennusta on erilaisia följareista teräspalkkeihin ja ilmatyynyihin. 


Sitten avaan hieman omia internetpolkuja, joita seurailen ja joiden sisältöä mietiskelen. Ensimmäisenä talttojen maailma. Perus rautakaupan talttavalikoima on aika mitätön verrattuna siihen, mitä oikeasti on olemassa. Talttoja alkaa löytää internetistä hakusanalla CHISEL. Sitten hakusanaan voi lisätä etuliitteeksi esimerkiksi JAPANESE -sanan. 



Tästä blogista on hyvä aloittaa talttamaailman ihmeiden tutkiminen: 


https://www.woodcraft.com/blog_entries/handmade-japanese-chisels#



Samalla puuntyöstöön ja talttoihin alkaa liittyä raudan ominaisuuksin liittyviä asioita sekä myös taito kuinka taltta teroitetaan. Japani ja Suomi ovat yhteiskuntina erilaisia, mutta silti ei voi olla ihmettelemättä kuinka hyvin korkean teknologian Japani on säilyttänyt perinteiset vuosisataiset käsityöperinteet ja niihin liittyvät ammatit. Johtuuko se paljon isommasta väestöpohjasta vai jostain ihan muusta, mutta mistä? Ammattiylpeydestä, perinteestä, uskonnosta, en tiedä.









Kirjoittelin aiemmin norjalaisista sauvakirkoista ja tuhatvuotisista hirsirungoista, joten aika näyttää jääkö meiltä omasta ajastamme tuhannen vuoden päähän puisia rakenteita? Enkä tarkoita säästettävillä vain sellaista, jonka piirteet ovat jotenkin arkkitehdeille ainutlaatuiset, vaan yleisesti hirsirunkoja, yksityiskohtia ja niin edelleen. Sillä niitä nyt iäkkäitä ei ole enää yhtään liikaa vaan päinvastoin.






 

Seuraavaksi on syytä miettiä sahaamista, sillä että ei ole lainkaan yhdentekevää minkälaisella hammastuksella ja miten puuta sahataan. Ohessa hyvä Youtubevideo aiheesta:






 



Lopuksi suosittelen katsomaan Mr. Chickadee Youtube-kanavaa, koska miehen puuhastelu on miltei terapeuttista. Olisiko tästä uusi terapiamuoto masentuneille ja hermostuneille? Ehkä suojellut vanhat puutalomiljööt kantavat huomassaan jotain psyykkisesti perustavammanlaatuista kuin sementtilähiöt. Joten annetaan sahojen vinkua, talttojen kopista ja maalipensseleiden viuhua.









Loppukaneettina se, kuinka moni meistä osaa katsoa laudan höyläysjälkeä, että se tulee oikein päin jolloin höylän jälki asettuu kuin kalansuomu eikä  päästä vettä niin helposti sisään?






Blogin viimeinen kirjoitus

Tämä on Talon viemää -blogimme viimeinen kirjoitus, ja se ilmestyy poikkeuksellisesti myös  asukasyhdistyksen sivulla. Blogimme käsittelee p...