Tämä on Talon viemää -blogimme viimeinen kirjoitus, ja se ilmestyy poikkeuksellisesti myös asukasyhdistyksen sivulla. Blogimme käsittelee puuhailua talomme ympärillä Hippiäisenkadulla 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulta aina 2020 -luvun alkuvuosille. Blogilla ei alun alkaen ole ollut mitään poliittista agendaa, vain rakkaus ja kiinnostus vanhaa miljöötä ja rakennusten luomaa tunnelmaa kohtaan. Jotain omaa henkilökohtaista henkireikää modernin maailman paineiden keskellä.
Nyt on kuitenkin tullut aika ottaa selkeästi kantaa vanhan rakennusperinteen puolesta. Nykyajan modernin rakennuskulttuurin ja vanhemman perinteisen rakennuskannan törmäyksiä ja niiden synnyttämiä henkisiä paineaaltoja keskusteluineen on vaikea olla huomaamatta, vaikka alueemme nauttiikin suojelukaavan turvaa. Kaikki eivät allekirjoita Panu Kailan postuloimaa perinnerakentamisen ilosanomaa, kaikki eivät edes käsitä perinnerakentamisen tai siitä erottuvan uusiin taloihin sovellettavan ekologisen rakentamisen sanomaa ja näistä kahdesta erottuvaa yleisempää nykyrakentamisen tapa- ja materiaalimaailman suhdetta toisiinsa. Emme sano, että nykyrakentamisen käytänteet muovimateriaaleineen ja koneellistuksineen olisivat perinteisiin verrattuna parempia tai huonompia. Oma näkökulmamme vain kumpuaa perinnerakentamisen maailmasta.
Muutama sananen käsitteistä:
Perinnerakentaminen on perinteisten, yleensä modernia aikakautta edeltävien rakennustapojen noudattamista. Se ei tarkoita välttämättä akkuporakoneen hylkäämistä, vaan sitä, että jos jokin rakennustapa on ennen todettu toimivaksi, niin sitä ei muuteta: jos esimerkiksi ajatellaan talon seinän olevan hengittävä rakenne, mille on riittänyt hirren päälle tuleva tervapahvi ja sen päälle vuorilauta ilman hengitysrakoa, viimeistelynään hengittävä öljymaali, niin se toteutetaan vastaavasti nykyaikanakin. Modernimman rakennuskulttuurin versio tästä olisi jättää ilmarako hirren ja vuorilaudan väliin ja päästää sinne viileää ilmaa, ja maalata vuorilauta alkydimaalilla, jolloin pintarakenne ei olisi hengittävä. Kaikki tämä näyttää ulospäin miltei samalta kuin perinteisesti tehty.
Ekologinen rakentaminen taas sisältää paljon uusia innovaatioita ja vanhojen tapojen tuomista uusissa muodoissa rakentamiseen. Yhteistä perinnerakentamisen kanssa ovat hengittävyys, luonnonmukaisuus ja terveelliset materiaalit: olkieristyslevyt, hamppueristeet, puukuitulevyt,
ekologiset maalit, savirakentaminen jne.
Modernilla nykyrakentamisen metodivalikoimalla päästään kaiken uuden syvään päätyyn ja mukaan astuvat uretaani, muovit, nopeat rakennustavat, koneellisuus – toisin sanoen materiaalit ja tavat, joita ei ennen tunnettu. Kaikki näistä eivät suinkaan ole huonoja. Ja tästä pääsemme siihen, että aika monella Anttilanmäellä asuvalla on kiinteistö, joka edustaa uudempaa rakennuskantaa lasivilloineen, alkydimaaleineen, hengittämättömine rakenteineen jne.
Itse asiassa hyvin alkuperäistä vuosisadan alun rakennuskantaa on vain siellä täällä, ja niihinkin on saatettu kajota uudempien rakennustapojen metodeilla ja aineilla vuosikymmenten aikana.
Niin se oli osin meilläkin: alkuperäinen pintalaudoitus oli hiekkapuhallettu pilalle ja maalattu sen jälkeen alkydimaalilla, joten se meni vaihtoon. Alimmat hirret olivat paikoin pehmeät, joten pääsimme myös kengityshommiin. Katto oli joskus vaihdettu alumiiniseen aaltopeltiin (jossa oli jo reikiä), ikkunat puolestaan perinteisistä uudempaan malliin oletettavasti joskus 1980-luvulla.
Onneksemme ikkunat ovat kuitenkin puuta ja puitejaoltaan vanhan malliset – olemme tuunanneet niihin vesilipat ja maalanneet valkoisiksi. Muun muassa kaiken tällaisen kanssa täällä on painittu ja varmaan painitaan jatkossakin. Vanha talo ei ole koskaan valmis. Vanhassa puutalossa asuminen vaatii hieman erilaista olemisen ja tekemisen olotilaa kuin uudemmassa. Niinpä vertaus vanhaan puuveneeseen on aika osuva: ensin se peruskorjataan ja sitten tulee jokavuotista rapsuttelua ja huoltoa. Vanha talo ei päästä helpolla, mutta hyvin vaalittuna tarjoaa mukavaa ja rentoa asumista.
Mikäli vanhaan taloon haluava ei ymmärrä perusteellisesti eroa modernimmassa kiinteistössä asumiseen, niin edessä voi olla kallis via dolorosa. Olemme katselleet hurjan näköisiä remontteja muilla museokaavaisilla alueilla, kuten Porvoossa, Loviisassa ja Vanhassa Raumassa. Niin vain hymyssä suin korjataan hieman vinksin vonksin olevaa kiinteistöä ja taiotaan idyllin henki esiin, mitä sitten monesti saamme ihastella myös sisustuslehdistä. Nurkat saavat olla vähän vinossa, se kuuluu idylliin. Ja sitä idylliä ei saa tilaamalla suoraan rautakaupasta.
Kulttuurihistoriallisesti arvokas Anttilanmäki?
Anttilanmäki alueena on paradoksaalisessa tilassa: toisaalta halutaan asua huvikummussa, missä saa ihailla vanhojen talojen idylliä, mutta monen mielissä itse mieluummin asuen siinä uudessa. Yhtälö ei vain kovin pitkään toimi, koska kun ne vanhat on purettu, on se idylli ikuisiksi ajoiksi menetetty. Mikäli rakennustapaohjeistuksen merkitystä ei ymmärretä, ja poikkeamaa alkaa olla liikaa pikku remonttien jäljiltä, ei alueella ja muilla uudemmilla Kariston kaltaisilla pientaloalueilla ehkä enää ole suurtakaan eroa.
Koska Anttilanmäki on hyvin haluttua asuinaluetta niin sijaintinsa kuin myös asukasyhdistyksen pitkän työn tuloksena syntyneen hyvän statuksen myötä, on tänne myös tulijoita. Tulijat eivät välttämättä aina tarkoita perinneraksaamisen tai alueen suojeluarvojen kannalta samanmielistä väkeä. On myös tilanteita, missä tulijat eivät vaivaudu perusteellisesti ottamaan selvää, mikä on vanhan kiinteistön kunto, ja mitä sellaisen remontoiminen vaatii. Ja näin ollaan hyvin kiintoisissa tulokulmissa poikkeuslupien ja purkulupien kanssa.
Rakentaminen on kallista, ja - yllätys yllätys - perinnerakentaminen ja korjaaminen vielä kalliimpaa, koska se on hitaampaa ja vie enemmän työtunteja. Tähän kiteytyvät alueen 2020-luvun ja siitä eteenpäin eteen tulevat ongelmat, joista on voitava avoimesti puhua hyssyttelyn sijaan. Jos tämän kehityksen annetaan jatkua, alkaa alueelle hiljalleen syntyä jakaantumista uusien talojen ihmisiin ja niissä vanhoissa mökeissä asuviin. Alueella on jo muutakin painetta, mistä pihakadun ympärillä käyty debatti kertoo jotain. Jälleen moderni kohtaa vanhan, nykyaika ottaa tilaa menneeltä, huonoimpana lopputulemana se, että ihmiset lukkiutuvat kiukkuisesti omiin poteroihinsa.
Asukasyhdistys on alkujaan syntynyt suojelemaan ainutlaatuista idylliä, mutta toki sen rooli voi muuttua jatkossa eri suuntiin. Eikö kuitenkin ole järkevää, että yhdistys on myös jatkossa vahvasti mukana vahtimassa suojelukaavan toteutumista ja vaalimassa alueen kulttuurihistoriallista arvoa – siitä huolimatta, ettei se aina ole kovin mukavaa tai helppoa? Vai olisiko parempi, että kaikki tämä jätetään ihan vain viranomaisten ja jonkun poikkeusta haluavan naapureiden huoleksi?
Kannattaa muistaa, että alueelle voisi hyvin rakentaa korkeampiakin taloja, kuten joskus melkein tehtiin. Sehän olisi gryndereille mitä herkullisin tilaisuus, ja varmasti toisikin tuloa ja liikevaihtoa. Kannattaa siis kiikaroida asiaa hieman kauempaa, ja muistuttaa alueen ainutlaatuisuudesta: pihoista, siileistä, kasveista, grillin savusta, saunan lämmityksen savun tuoksusta, piharatamoista pihalla, leppoisasta ilmapiiristä ja piilopaikoista, joihin paeta modernin maailman painekattilan pihinää. Menneen ajan dekadenssi nimittäin toimii mitä mainioimpana puskurina ja ajatusten ohjaajana toiseen aikaan paikkaan, jonnekin mistä käsin voi tarkastella omaa paikkaansa ja tekemisiään nykyajassa selkeämmin.
Entä miten tulisi auttaa suojelukaavan alueelta vanhan kiinteistön hankkinutta, jos vanha kiinteistö ei vastannutkaan haavekuvia idyllisten sisustuslehtien kuvastoon vertailtaessa, ja matkaa siihen idylliin olisi pitkälti? On ihan ymmärrettävää, että ihmiset havittelevat unelmaansa alueelle pääsemisestä, mutta kuka on vastuussa, jos haaveet ja todellisuus eivät kohtaakaan? Jos omistajalla ei olekaan muita kuin purkunäkemyksiä, koska katsoo asioita uuden rakennuskulttuurin näkökulmasta eikä koe omaavansa sitä ”vanhan veneenkorjaajan” mielentilaa ja kärsivällisyyttä?
Mitä on tehtävissä, jos valmiuksia vanhan talon asujan eetokseen ei vain ole?
Suojelukaavan saaminen alueelle oli vuosien työn tulos, mutta tuo työ voidaan myös tuhota: jos suojellun rakennuskannan osuus painuu alle tietyn minimin, ei suojelukaavalle välttämättä ole enää perusteita. Kerran purettua vanhaa ei saada enää ikinä takaisin. Tämän takia rakennusten suojelua tulisi tarkastella ylisukupolvisesti: haluammeko, että myös meidän jälkeemme tulevat pääsevät ihailemaan idylliämme ja nauttimaan vanhojen talojen tunnelmasta, joka ajan kuluessa muuttuu aina vain ainutlaatuisemmaksi?
Nykyiseen asukasyhdistyksen kaava- ja rakennustyöryhmään ei ole asukkaista järin suurta tunkua. Mitä ilmeisimmin rakennusperintöön liittyvät asiat koetaan ihan ymmärrettävistä syistä hyvin hankaliksi. Mikä siis on alueen tulevaisuus vuonna 2050? Onko Anttilanmäki silloin enää ainutlaatuinen, kulttuurihistoriallisesti arvokas alue? Lahden Old Town, joka voisi toimia myös matkailuvalttina?
Hippiäisenkatu 5
A-P Lauhakari & Johanna Kiviluoto
