sunnuntai 2. elokuuta 2020

Elämää Anttilanmäellä ennen ja nyt 1. osa



Avaan ja pohdin tässä ja kahdessa seuraavassa kirjoituksessa suojelukaavoitetulla alueella asumiseen liittyviä havaintoja. Mitään täysin yksiselitteistä totuutta sille kuinka nykyaikaisten elämäntapojen tulisi sopeutua suojellulla alueella elämiseen ei ole, vaan meillä on nippu ohjeistavia sääntöjä ja suosituksia, joiden kautta itse kunkin on löydettävä oma tapansa sopeutua ja sopeuttaa elämänsä. Pohdinta on henkilökohtaisella tasolla liikkuvaa ja nostan eri teemoja ylös, koska toimin asukasyhdistyksen rakennus-, kaavoitus- ja liikenne työryhmän puheenjohtajana seuraavan kauden – ajatukset ovat omiani, eivätkä edusta asukasyhdistyksen virallista kantaa, mutta niiden kautta voi ehkä kurkistaa suojelukaavoitetulla alueella elämisen piirteisin.

Suositusten kärjessä on kuitenkin aina olemassa joukko hyvinkin tiukkoja ehtoja, jotka liittyvät muunmuassa kiinteistöjen kunnostamiseen, perinteisiin aitatyyppeihin, värimaailmoihin, pihojen pintamateriaaleihin ja kasvillisuuteen – siis alueen ilmiasuun liittyviä asioita, koska suojelun tarkoitus on säilyttää alueen ominaispiirteet mahdollisimman hyvin ajanhampaan kulutusta vastaan ja samalla suojella tiettyjä asioita nykyajalta, vaikka samalla koko ajan nykyajassa kuljemme. Asia on oikeastaan aika kiehtova kunhan muistaa ettei vedä nutturaa liian tiukalle.

Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta todellisuudessa se ei ole, koska suojelukaavoitettu (esimerkiksi Lahden Anttilanmäki, vanha Rauma tai vanha Porvoo) ei ole Seurasaaren tyyppinen museo, ainakaan vielä. Suojelun tiukkuustasot vaihtelevat ja saattavat hieman elää sisältäen eri suojelutasoisia kiinteistöjä tontteineen – erittäin tiukoista määräyksistä hieman väljempiin. Täysin museoidut kiinteistöt tai alueet on yleensä pyritty konservoimaan täysin tiettyyn aikakauteen kiinni (esim. Ruiskumestarin talo Helsingissä, läänikkivalteri Aschanin talo Heinolassa) eikä niissä yleensä asu kukaan.

Useimmat ihmiset kuitenkin elävät suojellulla alueella nykyaikaa: ajavat useimmiten nykyaikaisilla autoilla, grillaavat puutarhassa, leikkivät lasten kanssa trampoliinilla yms. kuten missä tahansa muuallakin, ja se saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia sellaisissa, jotka katsovat suojeluvaatimuksia tiukimman mukaisesti, tai sitten sen toisessa päässä, missä ei haluta tai osata lainkaan noudattaa suojelukaavan ehtoja. Joten on myös selvää, että yhteentörmäyksiltä ei vältytä. Erotuomari on kuitenkin olemassa ja se on kaavaa valvova rakennusvirasto sekä sen takana museovirasto, joten jos joku asia ihmetyttää, niin aina saa ja kannattaa kysyä neuvoa. 





Minkälaista sitten elämä oli esimerkiksi vuonna 1920 Anttilanmäellä? Oma tonttimme oli hyvin paljas, syreeniaidat tulivat valokuvien perusteella vasta joskus 1970-luvulla, saunan takana saattoi röhkiä possu ja kanalasta kuului kotkotus. Ulkohyyskä lienee ollut piharakenuksessamme tai sen takana, ja kaivo mistä haettiin vesi sijaitsi talomme takana olevan ja nykyisin asfaltoidun Hippiäisenkadun alla. Talossamme ei myöskään ole ollut sähköjä. Sitten ajan kuluessa elämä on alkanut tuoda sisälle taloon uusia kerroksia kuten myös pihalle: uusia kasveja vaihdettiin ja kokeiltiin, ryytimaa kukoisti, herraskartanoiden pihoista tuotiin uusia kasveja ja pihalla nikkaroitiin milloin mitäkin. Saattoipa siinä joskus olla tanssilavakin ja erilaisia puisia rakennelmia. Hevospuomi vaihtui auton paikkaan ja lopulta tuli sähköt, katuvalot ja vesi sisälle. Joten mihin kohtaan suojelussa pitäisi pysähtyä? Kuka sen päättää mitä aikakautta miljöön yleisilmeen pitää muistuttaa? Se on aina historiallisarkkitehtuurinen kompromissi ja myös näiden alojen kuuma peruna, mihin ajattelu ja trendit ovat vaikuttaneet. Silti vaikeuksista huolimatta suojelu kannattaa, mutta miksi?




Oma talomme "Hippilä" 1970-luvulla. Piha täysin hiekkaa, missään ei ollut pensasaitoja ja kasvillisuutta oli melko niukasti.  


Mielestäni Anttilanmäen ja muiden vanhojen suojelualueiden yksi kauneus on siinä, että taloihin alkaa liittyä kertomuksia ja tarinoita. Esimerkiksi Turun Ruissalon vanhat huvilat kertomuksineen on hyvä esimerkki elävästä kulttuuriperinnöstä. Vanhan arvo on juuri sen harvinaisuudessa, vuosikymmenten kerroksissa ja niihin liittyvissä tarinoissa: ne opettavat meille elämää ja pysäyttävät ajattelemaan asioita erilaisista näkökulmista kaiken uuden ja modernin keskellä ja juuri siksi niiden ympärille pakkautuva liika moderni ja nykyaikainen on rasite ja saattaa virheyttää prosessia. Sen kanssa on siis syytä olla tarkkana.

Lahdessa Anttilanmäen suojelukaava rakennustapaohjeistuksineen on ollut voimassa kymmenisen vuotta ja nyt on sopiva hetki arvioida kuinka hyvin se on toiminut. Lahdessa ei nimittäin juurikaan ole muita näin laajoja suojelukaavoja ollut aiemmin ja uskoisin sen tarjoavan myös virkakoneistolle uusia haasteita. Käsittelen seuraavassa tekstissä sitä, mikä vaikuttaa ja on vaikuttanut omaan tapaani elää suojellussa kiinteistössä vasta kymmenen vuotta sitten suojelukaavoitetulla alueella.


torstai 2. heinäkuuta 2020

Sienet ja mikrobit vanhoissa taloissa




Sienien itiöitä, erilaisia mikrobeja ja mikro-organismeja löytyy kaikkialta, kuten myös koronakevät on virusten osalta opettanut. Näistä mikroveijareista itiöinä leviävien sienten elintapoihin kuuluu leijua ilman, tuulen ja väli-isäntien matkassa kaikkialle, koska niillä on mitä tärkein tehtävä hajottaa itselle ja muulle elämälle ravinteita ja palauttaa ne luonnon kiertokulkuun. Tähän luonnolliseen elämänkiertoon kuuluva lahotettavien sienten maailma kytkeytyy kuolleeseen, kaadettuun ja sahattuun puuainekseen, kuten vaikka hirteen, jos olosuhteet ovat suotuisat. Joten niiden elinpiirteistä ja biologiasta on hyvä olla tietoinen miettiessä vanhan puurakenteisen talon hankintaa. Jälleen kerran kannattaa huomioida se, että kaikki vanhat rakennukset eivät ole täydellisen hyviä, mutta aina jostain kertoo se, että ne ovat olleet suhteellisen kauan paikallaan.

Käydessäni joskus 1990-luvun alussa sieniluennoilla Helsingin yliopiston avoimella puolella sivusimme lattiasienten ja lahottajien elämää. Mutta nyt kymmeniä vuosia myöhemmin niiden prosesseista puurakenteissa on jo paljon enemmän tietoa kuin tuolloin, ja ajattelumalli on muuttunut yhä enemmän siihen suuntaan, että mitään epäluonnollisia vihulaisia ne eivät ole vaan ihan elämään kuuluvia organismeja, mutta vain jostain syystä ihmiselle väärässä paikassa, jos aiheuttavat ongelmia. Ja juuri tämä ”jostain syystä” on se, mikä pitää aina ensin miettiä ennen kuin hätääntyy. 






Useimmiten syy on talon huolimaton ylläpito, jolloin vesi tai kosteus on päässyt rakenteisiin eikä sen rakenne (enää) ole kuivuvaa tai tuulettuvaa sorttia. Esimerkiksi mineraali- tai lasivillaeriste on laitettu hirren ja ulkoseinän väliin minne on hiljalleen tiivistynyt kosteutta: sieniravintola on tällöin katettu odottamaan ensimmäisiä itiöitä. Tämä ja huono katto ovat nähdäkseni ne kaksi isoa syytä, jotka ovat tuhonneet vanhaa rakennusperintöä gryndereiden ohella. Kolmas lienee vanhan kivijalan betonointi ilman kosteussulkua hirren ja betonin väliin, jolloin kosteus on saattanut kiivetä maasta hirsirunkoon, koska kivi ei johda kosteutta, mutta betoni johtaa. 





Sienen syömä hirsi muuttuu hiljalleen rapsakaksi ja murtuu paloiksi, jolloin myös hyönteiset kiinnostuvat siitä. Olen miettinyt miksi Suomessa ei juurikaan ole Norjan tapaan yli tuhatvuotisia puurakennuksia ja osa syynä saattaa olla norjalaisen meri-limaston suolapitoisuus ja se, että taloista on pidetty tarkasti huolta. Suomen vanhimmat pystyssä olevat rakennukset löytyvät Kokkolan seudulta omalta rannikoltamme. Myös suot säilövät hyvin puuta, joten kulttuurimme vanhat puuesineet, kuten veneenrungot, on yleensä löydetty veden alta suolta. Tällöin puu on happivapaassa anaerobisessa loukossa eikä sen perinteiset lahottojat pääse siihen käsiksi. 
Japanissa vanhoja puurakennuksia huolletaan aktiivisesti ja siellä myös käytetään Yakisugi (焼杉) (Shou sugi-ban)  käsiteltyä puuta, missä puun pinta kuumennetaan ja hiillostetaan, harjataan ja öljytään. 



Suomessa vaativiin paikkoihin kannattaa valita oikein pihkaista hitaasti kasvanutta saaristolais- tai suomäntyä. Ikävänä tosiasiana se, että käytännössä ihmiset ostavat perinnetalon, ja ajavat lähimpään rautakauppaan, mistä sitä lautaa saa halvimmalla, ja sitten ihmetellään, kun väärään aikaan vuodesta kaadettu höttöpuu on aivan väärässä paikassa eikä kestä. Havupuut eivät pudota neulasiaan (oikeasti lehtiä), paitsi lehtikuuset ja talven lähestyessä niiden soluihin erittyy hartseja ja pakkasenkestoa avittavia aineita, jolloin ne saattavat talvella myös yhteyttää ja olla aktiivisia eivätkä siis täysin levossa, kuten ennen on uskottu. Talvikaadettu havupuu on siis kuivempaa ja sen soluissa on ”kovemmat myrkyt” kosteaan kesällä kaadettuun puuhun verrattuna. Myös puun koneellinen kuivaus saattaa aiheuttaa puun hartsien siirtymistä kohti pintasolukoita ja muuttaa puun rakennetta verrattuna hitaasti kuivuneeseen. 






Mutta mitä sitten, jos sieni yllättää? No, jäitä hattuun, koska ei se ole alien ulkoavaruudesta vaan ihan luonnollinen organismi sinulle väärässä paikassa. Homma etenee siten, että:

  1. Ensin vaurion kartoitus, jolloin tutkitaan mikä se on aiheuttanut ja korjataan juurisyy ensimmäiseksi. 
  2. Sitten tuijotellaan sienen sielua eli selvitetään mikä veijari on kyseessä. Mikäli syy on vuotanut tippalista seinän yläreunassa tai katto, jolloin vesi on tihkunut hirren ja tervapaperin väliin, tulee koko seinä riisua paljaaksi ja harjata hirret puhtaaksi. Saman joutuu tekemän, jos eristemateriaali on ollut virheellinen eli koko talo hirsirungolle. Sitten tökitään puukolla ja naputellaan. Lahot kohdat voi vaikka merkata tussilla. Jos puukko ei mene kuin sentin tai pari, niin syytä huoleen ei välttämättä ole. 
  3. Tämän jälkeen on erilaisia tapoja, joista tärkein on lahon poisto, kengitys ja hirrenveisto. Ne hirret missä sientä oli kuivatellaan, rakennetta voidaan lämmittää kunhan et polta koko mökkiä ja olemassa on myös kemikaaleja, mutta kaikkiaan kuivatus ja kuuma ovat kaikkien sienirihmastojen pahimmat viholliset. Rihmaston eliminoinnin jälkeen rakenteesta pitää tehdä sellainen, että kosteus ei pääse sinne pesiytymään ja tämän jälkeen talon puumateriaali voi kestää vielä satoja vuosia. 
  4. Pahimmassa tapauksessa talo tulee hävittää.

Sieniä on erilaisia ja niistä sellaiset, jotka kykenevät pumppaamaan kosteutta rihmastojensa kautta esimerkiksi talon ulkopuolelta vaikka vanhasta likakaivosta (lattiasienet, sädesienet) ovat harmillisia, kuten myös sellaiset jotka erittävät hermomyrkkyjä (sädesienet), mutta kaikki ne on mahdollista eliminoida, jos infektio on rajallinen. Toki lysti ei ole aina mitenkään halpaa ja työ vie aikaa, mutta museotaloissa ja kulttuurihistorialtaan arvokkaissa kiinteistöissä näin tulee tehdä. Työmäärät saattavat olla niin hintavia, että talon markkina-arvo saattaa sillä hetkellä pudota tontin hinnan mukaiseksi ja se myös saa monet pyrkimään kohti totaalista purkutyötä. Tilanne kannattaa kuitenkin aina arvioituttaa yhdellä tai kahdella sienivaurioiden asiantuntijalla, ja monesti saattaa lopulta selvitä pelkällä säikähdyksellä. 




Kannattaa muistaa, että sieni-itiöitä, rihmaston alkuja ja muita mikrobeja on kaikkialla ja tärkeintä ei ole pyrkiä nollatilaan vaan tehdä rakenteesta sellainen, että ne eivät oikein pääse pureutumaan niihin kiinni, tällöin niistä ei myöskään pääse ilmaan mitään toksiineja ja kaikki on hyvin. Vanhaa hirsitaloa ilman mikrobeja ei ole eikä tarvitse ollakaan kunhan kaikki on terveellisesti tasapainossa. Vertauksena puuveneen ja veden kohtaaminen, jolloin ymmärtää että vesi tai kosteus yksin ei puuta pilaa vaan materiaalin sulkeminen hengittämättömään tilaan ja hoidon laiminlyönti.










keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Painovoimainen ilmanvaihto


Koronan ruoskiessa sivilisaatiota olemme eristäytyneet omaan kotikoloon tekemään etätöitä. Puutarhan ja  pihan olemassaolo on osoittautunut erittäin iloiseksi henkireiäksi, kun seinät meinaavat eristyksissä kaatua päälle. Eteisemme näyttää myös saavan uuden pintasilauksen, sillä olemme asuneet mökissämme jo melkein viitisentoista vuotta. Niin se aika vain liitää. 

Ajattelin tänä keväänä päivitellä puutarhaan liittyviä asioita, mutta sitä ennen muutama sana talomme ilmanvaihtoon liittyvistä ratkaisuista. Ensimmäinen talomme tekninen ilmanvaihtumista edistävä ratkaisu on niinkin huima kuin avattavat ikkunat, mikä ei ole enää läheskään itsestäänselvyys uudemmissa taloissa. Kunnon läpivetoa ei mikään voita ja yleensä tuuletamme jonkin aikaa aamuisin ja iltaisin. Kesäisin ulko-ovemme on yleensä auki kuten myös myös joku ikkunoista. 






Huonekorkeus on vanhoissa taloissa yleensä korkeampi kuin nykytaloissa, joten ilmakuutioita on enemmän per lattia neliö. Sisäisestä ilmankierrosta meillä vastaa muuten tavallinen ilmalämpöpumppu, joka myös lämmittää tai viilentää tarpeen mukaan. Käyttö on myös huoletonta kunhan muistaa muutaman kerran vuodessa puhdistaa pumpun pölysuojat. Mutta mitä muuta? Mitä ihmettä se painovoimainen ilmanvaihto sitten on? Nimittäin se on se wanhan talon A ja O, niin sisäilman terveyden kuin myös talon säilymisen kannalta.






Se on yksinkertaisesti sitä, että lämmin ilma nousee ylöspäin ja viileämpi ilma pysyy alempana. Näin esimerkiksi pönttöuunilla lämmitettäessä korkealla ulkoseinässä oleva ilmaluukku eli räppänä avataan, jolloin uuni imee palaessaan ilmaa sen kautta, ja näin  huoneeseen saapuva uunia kohti menevä korvausilma kiertää yläkautta lämpimän ilmamassan läpi eikä vedon tunnetta synny. Kuulostaa varmasti aivan liian yksinkertaiselta ollakseen toimivaa, mutta se tosiaan toimiin. Räppänän kautta sisälle imeytyvä ilma ei tällöin tule mistään rakenteiden välistä vaan suoraan ulkoa. Talvioloissa ovat pönttöuunit ja hormi  aina lämpimiä, jolloin silloinkin kun uuni ei parhaillaan ole palamassa voi sen yläosassa olevan hormin ja räppänän avata, jolloin sama ilmiö toimii. Meillä toimii sama mekanismi myös suihkukopissa, missä on hengitysreikä omaan piipun hormiin, ja kun sen avaan niin humina vain käy, ja parasta kaikessa on se, että sähköä ei kulu lainkaan. Räppänään voi laittaa pölysuodatuksen ja räppänöitä voi olla useampikin. Kesäisin räppänä saa olla koko ajan auki.



Kuvassa pönttöuunin ilmastointiventtili, joka imee huoneilman hormiin. Alapellin ollessa kiinni ei pöntön lämmöt karkaa minnekkään. Kesäisin pidämme pellit ja venttiilit kokonaan auki, koska silloin ei tarvitse lämmittää. 



Toki asiaan nihilistisesti suhtautuva voi huomauttaa, että ulos poistuu karkuun hyvää lämmintä ilmaa, koska sitä ei oteta talteen. Tuokin on totta, mutta toisaalta puilla lämmitettäessä poltamme uusiutuvaa energiaa emmekä fossiilisia, joten se on hyväksyttävä osa biosfäärin kiertoa, ja kun ilmalämpöpumppumme syö tuulisähköä, niin koemme, että onneksemme kaikki turha tekniikka on saatu minimoitua. Asumme kuitenkin suojellussa vanhassa talossa, joka ohjaa valintojamme. Yleensä myös pieni vaihtelu sisälämpötiloissa ja runsas raitis ilma on kokemuksemme mukaan terveellistä. Kaupungissa ei tietenkään ole mahdollista, että kaikki palaavat puulämmitykseen eikä se ole myöskään ilman laadun kannalta suotavaa. Mutta maaseudulla tilanne on jo kokonaan toinen, ja tietysti näissä kaupunkien vanhoissa museotaloissa. Painovoimainen ilmanvaihto on kuitenkin tekemässä paluuta uusiin puulämmitteisiin taloihin ja se kylkeen on alkanut syntyä uusia innovaatioita.




Räppänä on hauskan näköinen ja toimintavarma.


Suihkussa käsitoiminen luukku ja vetoa riittää.


Wc- tilat ovat yleensä tuuletuksen kannalta se tärkeä ja oleellinen paikka, joten ne yleensä tarvitsevat ilmastointia. Ennen hyyskä tai ulkohuusi sijaitsi pihan perällä, mutta nykyisin taloissa sisällä, joten niiden, ja etenkin niihin liittyvien märkätilojen, suhteen on syytä olla tarkkana. Meillä asia on ratkaistu siten, että on sielläkin seinässä räppänä, jonka voi halutessaan sulkea. Se on mahdollista, koska wc sijaitsee ulkoseinää vasten. Monesti wc-tiloissa on ilmastointiventtiilissä sähkökäyttöinen ulospuhallus, joka on kytketty esimerkiksi wc:n valoihin ja puhaltaa näin käytön yhteydessä aromit pihalle eli mitään keskushormistoa ja lämmön talteenottoa ei siihenkään ole välttämättä asennettu. Toki moni asia riippuu myös tilojen koosta, sijainnista rakennuksen sisällä ja toisaalta valitusta lämmitysjärjestelmästä. Joten, jos uunit eivät lämpene, niin niiden ilmanvaihdon teho ei ole kummoinen. Ilmanvaihto on kuitenkin aina tärkeä osa niin talon kuin sen asukkaiden hyvinvointia, joten asiaan kannattaa kiinnittää huomiota.  











tiistai 23. heinäkuuta 2019

Wanhan Rauman fiilistelyä sekä jotain peltikatoista ja maaleista.





Vietämme kesälomasta osan mökillä ja tapaamme sieltä käydä Tampereen suunnalla lähiretkillä, joten tällä kertaa ajaa köröttelimme vähän kauemmas tutustumaan vanhan Rauman arkkitehtuuriin ja tunnelmaan. Palatessa kävimme Tampereella Amurin työväenkorttelissa. Molemmista kohteista kumpusi isoja ajatuksia ja etenkin Amurin työväenkorttelin ja sen ajan elämän ajatteleminen sai aikaan melkoisia tunnemyrskyjä.




Vanha Rauma on Porvoon, Turun ja muutaman muun rannikkokaupungin ohella sitä vanhinta suomalaista kaupunkikulttuuria. Loviisa ja Porvoo ovat lähellä Lahtea, joten niissä on tullut vierailtua useamman kerran. Tämä retkemme vanhaan Raumaan oli meille ensimmäinen kerta. Alue on arkkitehtuuriltaan ja olemukseltaan hyvin samantyppistä kuin vanha Porvoo, mutta laajudeltaan paljon suurempi. Oikeastaan vanha Rauma on valtava ja askelmittariin kertyi kunnioitettavat yli 13 000 askelta mukulakivillä. Siinä missä Porvoo alkaa olla turistien ylikansoittama on vanha Rauma mukavan väljä ja vanhasta arkkitehtuurista kiinnostuneelle oivallinen retkikohde. Muutakin rentouttavaa kuten ravintoloita riittää ja yöpymispaikkojakin löytyy. 





Tutkiskelin yleisen olemuksen ja fiilistelyn ohella maalipintoja, peltikattoja ja rakennusten yksityiskohtia. Vertailin nuorta Anttilanmäkeä niihin ja niin Raumalla, Loviisassa kuin Porvoossakin rakennustapa on korttelinomaista ja tiheää: näinollen portit ja pihojen aitaukset olivat komeita muodostaen omanlaisensa suljettujen sisäpihojen maailman, joissa oli rintarinnan moderneja grillejä, pergoloita, terasseja ja vanhoja rakenteita. Se ei häirinnyt, koska ne olivat piilossa julkisuudesta, joten mielestäni Anttilanmäelläkin sopii hyvin ottaa pihoilla ihan rennosti kunhan hoitaa sen perinnerempan ja ulospäin näkyvän asianmukaisella pieteetillä. Vanha Rauma on Unescon maailmanperintökohde, joten se on hyvä paikka myös vertailla entisöinnin laatua. Vanhaa Raumaa katsellessa en voinut olla miettimättä minkälaista olisi, jos Lahti ei olisi aikanaan palanut, ja meillä olisi Wanhan Lahti. Puretun Paavolan puutaloalueen kohtalossa on ollut paljon samaa kuin Tampereen Amurin työväenkortteleiden tarinassa. 

Blogin Perinteinen peltikatto tekstiin oli tullut hieman palautetta ja varmistin Raumassa kuinka siellä korjataan ja tehdään peltikattoja: siellä perinteinen metodi elää ja voi hyvin, joten katson olleeni oikeassa työtapojeni suhteen, mutta toki koska en ole peltiseppä on työnjäljessä varmasti ylimääräinen kamelinselkä, joka itseni huvittaa ja toivon etteivät peltiseppämestarit käytä minua tikkataulunsa taustakuvana. Seuraavan kuvakavalkadi retkestä ajatusten kera.


Vanhoja taloja korjailtiin kesän aikana aivan kuten Anttilanmäelläkin. Koputusta ja työmiehiä haalareissaan näkyi  puikkelhtimassa kortteleiden reunoilla.
Hämmenykselläni ei ollut rajoja kun huomasin eräässä talossa täsmälleen samanlaisen kattopalkin pään ja tekotavan muotoilun kuin omassa talossamme.
Sisäpihoilla oli nykyelämään kuuluvia asioita oleskelutiloineen, grilleineen,  sulkapalloverkkoineen, terasseineen ja  milloin mitäkin.

Hyvää ja kuivaa vanhaa puuta. Ilmeisesti paikassa on ollut vanha oviaukko, mihin on myöhemmin tehty oviaukko. Hirsiseinä on remontoijalle hyvin mukautuvainen kohde, mistä kannattaa ottaa vinkistä vaari nykytaloja rakennettaessa.


Jututin erään talon omistajaa, joka maalasi Uulan pellavaöljymaalilla taloaan, joka oli rakennettu 1800-luvun alkupuolella. Talonomistaja vaikutti nauttivan puuhistaan ja kertoili talostaan mukavia juttuja. Remppailu kun on vanhoissa taloissa elämäntapa.

Kurkistus sisäpihalle, missä ilmeisen hyvin osattiin nauttia kesästä.



Vähän iäkkäämpää peltikattoa kunnostettavana. Kylmä ylävintti on estänyt kosteuden tiivistymistä pellin alapintaan ja näin se on hyvin säilynyt samaan tapaan  kuten oma kylmän kuistimme katto.














Koukkurimallisia jalkarännejä ja perinteisesti tehdyt peltikatot olivat se mitä wanhassa Raumassa yhä tehtiin. Oli hyvä varmistaa asia, kun modernin tekotavan peltisepät sitä kritisoivat.



Perinteistä peltikattoa eikä kolmiorimallista nykymallin jalkaränniä..



Perinteinen peltikatto on koukkurimallisten jalkarännien ansiosta sirompi ja keveämpi oli se sitten hankalampi tehdä tai huonompi kuin nykyversion kolmiorimallinen.






Hieman iäkkäämpi käsin saumatta syöksytorvi.




Hieman uudempi käsinsaumattu syöksytorvi kuten meilläkin. Ostimme omamme Naroma nimisen peltisepänliikkeen kautta.


Kaunista ikääntynyttä maalipintaa. Vanha puu elää, mutta kestää isältä pojalle.



Maalin, joka ei ole pellavaöljyä vaan jotain esim. alkydiöljypohjaista maalia tunnistaa siitä kuinka se vanhetessaan irtoaa isoina repaleina maalipinnasta.



Vanhan peltikaton Sampo peltiä, jota ei enää valmisteta.

Sampoa vanhempaa kattopeltiä.


Amerikan maalta aikanaan maahan tuotua kattopeltiä.

Aito pellavaölymaali näyttää vanhetessaan krokotiilin nahalta eikä irtoa repaleina kuten alkydiöljymaalit. Se vain kuluu auringossa hiljalleen pois ja sen pigmentti liituaa, jota voi testata kostuttamalla sormen ja pyyhkäisemällä maalipintaa. Pinta huolletaan raaputtamalla irtoava pois ja maalaamalla päälle uusi pellavaöljymaali. Näin pinnan tekstuurista tulee kauniin elävä ajan myötä. Sekin on osa vanhan puutalon patinaa, mitä uudesta ei löydy ja kuuluu asiaan.


Kaunista pellavaölymaalattua vanhaa puupintaa, missä puun ikä näkyy ja valkoinen pinta on kuin kermaa puun päällä.





Ikä saa näkyä ja vaikka puu näyttää kuluneelta ja on sitä, niin se suinkaan ole mitenkään mennyt pilalle tai ole huonoa. Se vain on sitä patinaa.




Vanhaa ikkunan pokaa, missä valkoinen maalikerros muodostaa kauniin kermamaisen hunnun puun päälle. Eikä tälläkään ole toistaiseksi mitään hätää. Se kunnostetaan jossain vaiheessa ja taas maalataan, jolloin ikäänkuin uusi kierros lähtee taas alusta. Vanha puu on kuin luuta, jos se ei ole kastunut ja sen varmistaa juuri tämä paksu maalikerros. 


Vanhan Rauman Tammelan rakennusperintökeskuksen varaosapankki.





Kurkistus kakluunin sisälle.

Ennen ei materiaaleja noudettu lähi rautakaupasta.


Tammelassa oli tarjolla paljon hyvää tietoa maaleista.




Tässä tämänkertainen annos patinaa ja fiilistä. Ensi tekstissä enemmän ajatuksia maaleista, pigmenteistä ja vahoista. 









tiistai 16. heinäkuuta 2019

Maalit ja meisselit osa 1.




Vanhan talon ja toki uudemmankin maalaaminen tuntuu olevan monelle se ensimmäinen erä lähestyttäessä perinnemateriaaleja, -työtapoja ja -aineita. Joten avaamme hieman omaa filosofiaamme niihin liittyen. Yhtä oikeaa tapaa tai maalimerkkiä ei tarvitse olla kunhan ymmärtää tietyt periaatteet sen jälkeen tarjolla on kyllä useampi maalinvalmistaja johon tutustua ja mistä valita mieluisin. Maalin voi myös sekoittaa itse. Tämä kirjoitus aloittaa maalamiseen liittyvät blogitekstit ja toimii ennenkaikkea maalaamiseen liittyvän filosofian lähtökohtana. Toivottavasti näistä tulee olemaan jotain apua ja neuvoa apua asiasta kiinnostuneille.

Ensinnäkin emme halua kylvää talomme seiniin ja ympäristöömme mitään hemmetin muovihituleita ja akrylaatin hippusia, ja toiseksi sellaisten yhdisteiden raaputus uudelleen maalauksen yhteydessä pinnoilta voi olla myös hengityselimille ikävää. Puhumattakaan erilaisista kloori yms. johdannaisista homeen ja säilymisen turvana. Toiseksi puuseinä kyllä kestää maalamattomana, mutta harmaantuu eli myytti siitä että puu välttämättä tarvitsee maalia ei pidä paikkansa. Puun pitää olla paikassa, missä se voi välillä kuivahtaa ja materiaalien tulee olla hengittäviä. Kun maalataan, niin puun tulee olla kuivaa eli painepesurilla peseminen ja parin päivän päästä maalaminen ei välttämättä ole suositeltava yhdistelmä. Nykyään talon ulkovuoraus tunnutaan uusittavan kun siinä alkaa näkyä hieman elämän merkkejä ja ehkä sopii miettiä mistä kulutusyhteiskuntaan on tullut ajatus siitä, että patina on jotenkin hävettävää tai surkuteltavaa?

Yhteenvetona: perinteistä ja vanhempaa rakennusta maalattaessa maalissa ei tule olla pellavaöljyn tai muiden hyvien orgaanisten luonnonöljyjen, väripigmentin ja kuivikeaineiden lisäksi mitään muuta. Akrylaatit ja muut petrokemian muovipohjaiset alkydiöljyt voidaan suosiolla heivata romukoppaan, joten jo tässä vaiheessa totean, että sori vaan rakennusteollisuus ja sen kovan linjan ammattilaiset. Toki niillä voi olla paikkansa jossain kovan kulutuksen kohteissa ja uudemmilla erikoisemmilla pinnoilla, mutta ei museopytingin seinissä.



Maalisävyn etsintä ei aina ole helppoa, mutta onneksi koepurkkeja, karttoja ja  apua on tarjolla. Monesti listojen alta löytyy maalin oikea sävy kun auringonvalo ei ole päässyt sitä vaalentamaan.




Yhtenä tärkeänä pointtina maalityypin valinnalle on maalipinnan ja sävyjen luoma tunnelma. Ja se on suojelualueilla ja orgaanisen rakennuskulttuurin ystäville iso asia. Tuskin kukaan haluaa ostaa perinnetaloa, jos haluaa päästä helpolla. Se kun vaatii huolenpitoa ja ehkä vertaus puuveneisiin on tässä yhteydessä niin työn määrän kuin monen muunkin suhteen aika osuva. Vinyylipaneelit kuuluvat johonkin muualle ja jos meiltä kysytään, niin eivät mihinkään.

Maalasin aurinkoisen ja maalipinnalle hyvin vaativan seinän uulan petrooliöljymaalilla mihin sekoitin hieman kiinanpuuöljyä. Nyt maali on kestänyt toistaiseksi paremmin kuin aiemmin ja seuraan tilannetta.
Mitä sitten hyvässä maalissa on oleellista? Ensinnäkin väripigmentin sidosaineena toimiva öljyn laatu. Pellavaöljyjen proteiini yms. pitoisuuksissa voi olla vaihtelua, jonka selvittäminen on hyvän maalitehtaan tehtävä. Lisäksi maalissa voi olla jotain muita luonnollisia öljyjä tai vahoja kuten kiinanpuuöljyä, sitrusöljyjä ja maalipinnan kuivatusaineita. Maalin ohentamiseen suositellaan käytettäväksi pineeni- eli mäntytärpättiä maaöljytärpättien sijaan. Väripigmenttien maailma on sitten ihan oma juttunsa ja siellä mukaan astuvat mitä erilaisemmat yhdisteet, mutta oleellista niille on se, että ne ovat luonnosta peräisin. 


Vanhaa uuden paneelin alta löytynyttä paneelia vanhan maalipinnan kera.



Lyhyesti ja ytimekkäästi: maali ei ole myrkkyä missään elinkiertonsa vaiheessa ja se suojaa puuta hyvin ja on hengittävä. Perinnemaalina käytetty petrooliöljymaali on oma lukunsa ja se on aikanaan syntynyt kun pellavaöljymaalia pyrittiin jatkamaan kustannussyistä jollain niinpä joku keksi kokeilla petroolia, joka on alkaalinen raakaöljytisle. Wikipedian mukaan maalien sideaineina on käytetty aikojen kuluessa erilaisia vahoja, rasvoja, munanvalkuaisia, maitoa, verta, mehiläisvahaa, liimaa, arabikumia, ja kalkkia keskiajalta lähtien pähkinä-, pellava- ja unikonsiemenöljyä, sekä 1500-luvulta lähtien kuivuvia öljyjä.






Perinnemaalien valmistajia sattumanvaraisessa järjestyksessä: 



























torstai 11. heinäkuuta 2019

Operaatio piharakennus


Melko pitkän kaavan mukaan edenneen taloremontin jalkoihin oli jäänyt vanha pihaliiteri, joka yhä odotti kärsivällisesti tekijäänsä. Se oli toiminut hyvänä työkalusuojana ja varastona rakentamisen ajan. On tietysti ihan luonnollista, että sille ei jäänyt aikaa, koska itse päärakennus vaati sen tärkeän ensihuomion. Lopulta pihaliiterimme ilmeisesti kyllästyi odottamiseen ja puuttui suunnitelmiimme ryhtymällä hiljalleen kallistumaan naapurin Jussin tontin suuntaan, ja kun korkealla ollaan niin pudotusta olisi ollut ihan reilusti. Rakennus on kuitenkin suojeltu eikä sen purkaminen tulisi missään olosuhteissa kyseeseen. Mutta jo alkuvaiheessa aavistin, että työtunteja tulisi niin reippaasti että uuden rakentaminen olisi huomattavasti halvempaa: toisaalta antiikkia ei saa kaupasta, niin se entisöidään. 

Huomasin rakennuksen kallistussiirtymän kolme vuotta sitten ja ryhdyin tutkimaan sen rakenteita. Pihaliiterit ovat päätaloihin verrattuna ongelmallisia ja haastavia entisöitäviä, koska niitä ei tosiaan aikanaan tehty kestämään sataa vuotta tai enempää. Monesti niihin käytettiin rakentamisesta ylijäämälaudat, perustukset tehtiin miten sattuu ja niitä jatkettiin ja muokattiin ajan kuluessa jolloin niiden sisäinen tukirakenne muistuttaa useimmiten sekavaa hämähäkinverkkoa kuin selkeää rakennusta kannattavaa luurankoa. Mutta kauniita ne ovat ja oman aikansa henkeä täynnä. Sitäpaitsi niiden suojista on ponnistanut moni lahtelainen yritys. Mielestäni se ansaitsi perusteellisen konservoinnin ja pelastusoperaation, mutta kuinka moista rakennusta oli syytä lähestyä aiheutti harmaita hiuksia. Selasin museoviraston RT-kortistoja ja mietin sen rakenteita talven pitkinä tunteina.


Sidoin liiterin liikkuvaa osaa sen toiseen reunaan kuormaliinoilla: tilanne kieltämättä hieman jännitti.  Poistin kaiken raskaan kuten purut, ovet ja seiniin sisällä nojaavat asiat.


Asensin ylisiin tukipuun liiterin seinän läpi ja pulttasin kiinni katon kantaviin ylärakenteisiin.








Ryhdyin tekemään sisärankaa tukevia rakenteita, joista osan voi poistaa kunnostuksen jälkeen. Kaikki mikä ei ollut lahoa piti jättää tai korvata uudella. Se puun osa, joka ei ollut lahoa oli onneksi sitä vanhaa ja kovaa puuta mitä ei oikein enää metsissä kasva.




Liiteri on malliltaan aika suuri ja L-kirjaimen mallinen. Tutkin ja tutkin sen rakenteita ja minulla heräsi aavistus, että paikalla on ennen ollut jokin toinen rakennus tai varhaisempi sauna, koska liiterin reunasta löytyi vanha valulaatta nurmikon alta. Myös sellainen ajatus kävi mielessä, että saunaosio on varhaisempaa kuin pidempi puuliiterin osio päätellen päädyn verhoilupanelien mallista ja väreistä sekä katon rakenteista. Päätin ensin keventää rakennusta ja puhdistin sen välikaton purut pois ja pääsin samalla tekemään rakenteesta kartoitusta paperille. 

Mitä enemmän tutkin sitä enemmän lahoa löytyi ja aloin olla hieman epätoivoinen niin metodien kuin mahdollisuuksieni suhteen: hirsinen rakennus on huomattavasti helpompi veistellä ja nostaa ylös kuin tilkkutäkkimäinen L-muotoinen kevytrakennelma, koska se ei välttämättä pysyisi koossa liikuttelussa. Seuraavana talvena liiteri nojasi lisää naapurin suuntaan ja huomasin, että saunan savupiippu alkoi olla ainoa sitä tukeva rakennelma. Pönkkäsin sivutukea ja yritin asetella kiiloja ja koko työprosessin mietintä jatkui. 

Keväällä kiipesin sen katolle ja huomasin savupiipun näkyvän osan olevan niin haperoa, että se lähti käsin purkautumaan, joten piipun katon päällinen osa lähti takapihalle odottelemaan takaisin muurausta. Samalla jännitin tulevaa talvea 2018-2019, joka minun tuurillani tietysti osoittautui hyvin runsaslumiseksi. Liiteri kuitenkin onneksi pysyi paikallaan ja keväällä lumien sulettua oli pakko ryhtyä mitä kiireimmän vilkkaan tuki- ja oikaisuhommiin. Päätin edetä ensin pakolliset sen pystyssä pysymisen vaatimat työt ja sitten pitää mietintätauon, mutta projektin käynnistyessä huomasin, että perustusten kanssa painiminen on syytä tehdä kerralla ja niin tein. 

Tärkeä huomio tällaisissa projekteissa on työturvallisuus: kypärä päähän ja hengitussuojaimet kunnes liikkuvat osat ja lika on hallinnassa. Huonolla tuurilla remppareiska voi saada koko rakennuksen niskaansa ja mietintätauot ja rauhallinen eteneminen on tärkeää: vanhojen asioiden kanssa ei hötkyillä. 




Ryhdyin tekemään koko rakennuksen sisälle tukirankaa ennen isompaa lahon poistoa. Pulttasin lankut täkkipulteilla ja isoilla ruuveilla rakenteisiin kiinni siten, että alimman tukipisteen poistuessa rakennus nojaisi täsmälleen alkuperäisessä ryhdissään tähän tukirankaan. Lankut kestivät, mutta suosittelen teräksisen tukirungon käyttöä.


Vanhat takonaulat ovat järeydessään ihan omaa luokkaansa.

Saunan alla melkoinen urakka.


Luulin, että kallio olisi ihan pinnassa, mutta liiteri onkin rakennettu sen reunalle. Ja sitten kallio taas nousee sen takana laskeakseen taas. 


Saunan alla on tosiaan siivottavaa.


Rakennus alkaa nousta tukien päälle ja ylös. Nostin sitä melkein metrin ja  lopuksi laskin takaisin.

Kaatikselle, kaatikselle.

Kuvassa näkyy hyvin kuinka liiterin reuna oli juuri kalliorailon kohdalla ja  syvyyttä riitti.


Off Road tunkilla ja 20 tonnin pullotunkeilla. Tosin offi tunkki hajosi kesken matkan.




Saunatuvan lattia paljastui läpilahoksi.

Kyllä se siinä hetken roikkuu.

Välillä palauduimme ponnisteluista puutarhan parissa. Takanurkassa munakoiso.




Toinenkin liiterin pääty osoittautui olevan kalliorailossa ja eihän siinä muu auttanut kun kaivaa  ja tehdä  piilotettava pilari.



Välillä luonnonihmeet siivittivät hommia. 





Pihamme kallio ei ole mitenkään sileä tai tasainen juuri missään paitsi päärakennuksen alla.
Kaikki alimmat kannattelevat puuosat olivat läpilahot ja ihmettelin, että  rakennus oli pysynyt pystyssä näinkin pitkään.  Kiinnipultattu työnaikainen tukiranka kulkee noin 60 cm korkeudessa.
Tukirankaa kiinni pystypuihin.
Pehmeää riittää ja valitettavasti pystyrangan alareunoista oli myös poistettava  muutama kymmenen senttiä.

Taustalla kiinnipultattua tukirankaa.
Kaivoin tukikiviä pois ja ryhdyin kaivamaan kalliota esiin.
Kaatopaikkakuormia alkoi kertyä kiitettävää tahtia kuten myös työtunteja. 

Anttilanmäellä on 10.8 koko kyläjuhlat ja alkuvaiheessa ajattelimme omalta osaltamme pitävämme puutarhassa avoimet ovet, mutta projektin työtuntien järkyttävän määrän edessä päätimme, että ensi vuonna sitten. Parempi edetä rauhassa kuin kiirehtien. Muuten jaan projektin useampaan osaan ja pohdimme samalla perinnemaalien mystiikkaa sekä tietysti jaamme pari kuvaa puutarhasta. Sivuja on katseltu yli 20 000 kertaa, mikä hieman yllättää, mutta jatkamme samalla linjalla kuin tähän asti ja blogi ei sisällä mitään kaupallisia kytkentöjä mihinkään suuntaan.  

Anttilanmäen kyläjuhla