sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

K-pisteen seikkailut


Pohdin mikä olisi helpoin tai kätevin tapa kuvata suomalaisen perinnerakentamisen muutamia teknisiä yksityiskohtia siten, että ne avautuisivat helposti sellaiselle, joka ei niin paljoa tiedä aiheesta. Myös perinteisen rakentamistavan ja ekorakentamisen yhtäläisyyksiä löytyy hyvin paljon vaikka koko genre on paljon laajempi, joten rajaan aihetta oman taloni, sekä sen aikalaisten, niin hirsi kuin purueristeisten talojen joihinkin ehkä teknisesti tärkeimpiin asioihin. Sähköjohtoihin ja vastaaviin asioihin en tässä yhteydessä ota mitään kantaa, koska ne ovat periaatteessa osin myöhempää perua ja aihe kasvaisi aika laajaksi. Joten otan käsittelyyn hirren runkomateriaalina, ajatuksen hengittävyydestä, lämmityksen ja ilmanvaihdon ihmeet, purun, k-pisteen ja muutaman muun yksinkertaisen, mutta monille nykyihmisille vaikeasti ymmärrettävän ilmiön. Ennen kun rakentamisesta tuli nykyisenkaltainen kulutusbisnestä oli kaiken A ja O oli pitää asiat yksinkertaisina, mutta toimivina.

Ensin K-piste, joka on nimitys sille kohdalle missä kulloinkin ulkoilman ja sisäilman lämpötilan erotuksen nollapiste seilaa. Käytän sanaa seilaa, koska ulkoilman lämpötila ei koskaan ole vakio ja näin K-piste liikkuu eristekerroksessa. Periaatteessa tuolle K-pisteen alueelle saattaa kertyä kosteutta, mutta koska se tosiaan ei ole vakiopiste, niin myös kosteusherkkä alue on laajempi. Kovan pakkastalven kylmimpinä hetkinä K vaeltaa lähemmäs talon sisäseinän pintaa ja ulkoilman lämmetessä se vaeltaa kohti ulkopintaa. Lopulta lämpötilojen tasaantuessa se katoaa kokonaan. 

Oleellista kuitenkin on se, että se liikkuu ja pumppaa edestakaisin eristeessä. Juuri tästä syystä ekologiset materiaalit kuten hirsi ja puru ovat erinomainen valinta, koska ne kuivuvat. Erityisesti hirrellä on käsittämättömän hyvä kyky laajentua ja kestää kosteusvaihteluita sekä pumpata kosteus puunsyistä ulos vuosisatoja. Toki edellyttää, että siellä ei ole liimasaumoja ja, että se on kovasyistä ehkä aavistuksen pihkoittunutta. Hyvän laatuinen hirsi vain painuu ja kovettuu tässä liikkeessä vuosien aikana. Omassa remontissa kohtasin muutaman hirren, joihin ei moottorisaha meinannut kunnolla edes pureutua ja sahatessa pihka tuoksui kuin tuoreessa puussa. Hyvänä esimerkkinä puun kestävyydestä on Norjan tuhatvuotiset sauvapuukirkot ja vastaavat. Meillä valitettavasti Itä-Länsi maaottelut ovat tehneet aika ajoin selvää jälkeä näistä asioista ja vanhimmat puurakennukset taitavat asettua 1600-luvulle. Toki vanhempia hirsiä löytyy uudemmista ja siirretyistä rakennuksista. 

Kosteuden pitää kuitenkin päästä pois rakennusmateriaalista oli se sitten hirsi tai joku muu vastaava eriste ettei siitä tule kosteusloukkua. Näin maalipintojen laadulla, tuuletuksella, tapettien ja pintojen materiaalivalinnoilla pitää varmistaa asia. Esimerkiksi rossipohjainen lattia on hyvä, koska ilma kiertää sen alla ja kosteus haihtuu hyvin, mutta samalla pitää huomioida ettei ylös lattianpintaan tee kosteuslukkoa, jolloin kosteus tiivistyy esimerkiksi lattian pintamateriaalin ja laudan väliin. Kosteus kyllä hengittyy ulos, jos ilma alapohjassa kiertää, mutta jos ei niin alkaa tapahtua ikäviä asioita. Monesti esimerkiksi ennen tehty styroksin laittaminen lisäeristeeksi vanhan lattian päälle ja esim. muovimatot ovat ”syöneet” hyvin nopeasti niiden alla olleen lautalattian. Tuolloin olisi ehkä ollut järkevämpi uusia lattian eristeet kokonaan kuin lisäeristää rakennetta. Sama pätee seiniin: jos hirsiseinä ei pääse hengittämään lateksi (kumi) tai  alkydi (muovi) maalipintojen alla ja niiden päälle laitetaan vielä hengittämättömiä eli kostuessaan kuivumattomia rakennusmateriaaleja, niin kosteus tekee sitten mitä kosteus luonnollisesti tekee. 

Hengittävyys ja materiaalin kyky kostuessaan kuivua luonnollisesti on kaiken A ja O. Niin simppeliä se oikeasti on eikä asian logiikka vaadi kuin perusjärkeilyä. Älä laita mihinkään mitään mitä et voi maistaa ja mikä ei ole kostuttuaan kuivuvaa: sääntö pätee niin eko- kuin perinnerakentamiseen.

Meillä on sisäänrakennettu tapa nähdä sisä - ja ulkopinnat jotenkin erityisesti laadullisesti toisenlaisina: emme esimerkiksi halua tietää omien sisuskalujemme asioita, joten monesti myös seinien sisällä tai talon alla olevat asiat koetaan jotenkin likaisiksi ja näin vain remontissa lian ja pölyn kera avattaviksi. Tällä tavalla asian ei kuitenkaan pitäisi olla vaan talon näkymättömän sisuskalun tulee olla yhtä puhdasta, toki pölyistä se voi olla, mutta ei likaista, mustunutta, homeista tai pahalle tuoksuvaa. Esimerkiksi nyt keskusteluun rakennusmateriaalina noussut suoturve on materiaalina lähes ikuista ja ominaisuuksiltaan antiseptistä. Paras eriste aluskiven ja rungon väliin on koivuntuohi, joka luonnossakin saattaa kestää vuosisatoja lahoamatta kosteassa sammalmättäässä, näin koska tuohi sisältää hopeanitraatteja ja vastaavia kasvin omia lahontorjuntaan erikoistuneita aineita ja vahvaa korkkisolukkoa. 

Toinen seikka on se minkä päälle talosi on rakennettu. Rakennusmateriaalina iso porakivi eli kiviperustus on erittäin hyvä keksintö, koska se kestää kauemmin kuin sementti, joka alkaa rapistua hiljalleen viisikymmentä täytettyään. Kivi ei johda kosteutta toisin kuin semettijalka. Suoraa sade tms. vettä ei tietenkään saa koskaan päästä talon jalan ja rungon väliin. Sadetakki siis kuntoon.

Mikäli talo on purueristeinen, joka materiaali on sellainen, joka voidaan vaihtaa. Alhaalta ulkopuolelta seinälauta auki ja purut ulos. Lauta kiinni ja ylhäältä uudet purut tampataan tilalle. Helppoa ja halpaa. Jos runko on ollut sementtiperustainen, niin tuossa yhteydessä voidaan hyvin uusia rungon alapään mahdollisesti pehmenneitä pystylautoja. Puuta kun voi aina veistää. Myös koko sementtisen jalustan voi uusia osissa tai keralla. Jotkut jopa laittavat koko talonsa kellumaan pohjatöiden ajaksi, niin ja hirttä voi aina vaihtaa. 

Juuri tämän K-pisteen seilaamisen takia on suositeltavaa laittaa se lisäeristyskerros talon sisäpuollelle vaikka se parilla sentillä pienentääkin huonetilaa. Kerroksen tulee olla hengittävä ja se mitä pintaan laittaa ei ole myöskään ihan se ja sama. Toisaalta, jos kiireinen nykyihminen suostuu näkemään vaivan maalata kunnon pellavaöljymaaleilla, niin lopputuloksen syvyysvaikutelma ja pinnan sävyn tekstuuri kyllä palkitsee tekijänsä. Myöskin hengittävät tapetit ovat monesti hieman kalliimpia, mutta linjassa laadun ja näyttävyyden vaatimusten kanssa. Toki paikkapaikoin saattaa joutua tekemään valintoja näissä asioissa, mutta ei hätää. Jos siltä osin runko vuosien saatossa hieman kuluu, niin sitä sitten veistellään kuntoon silloin tällöin. Oleellista on, että suurin osa on hengittävää ja kuivuvaa. Se kyllä sitten antaa anteeksi muutaman hankalamman paikan. Mutta jos koko talosi on muovipussi, niin pidä ainakin sen vaatima tekniikka ajantasalla. Mutta sehän  olekaan materiaaleiltaan eko- tia perinnetalo eikä kuulu tähän keskusteluun. Itse en asuisi muovipussissa.

Tekniikkaan päästyäni muutama sana ilmanvaihdosta. Vanhaa puutaloa tuuletetaan paljon ja mikä sen kivempaa kesällä kuin olla ikkuna puutarhaan auki ja samalla talosi kuivuu. Se kuivuu myös perinteisesti lämmittämällä eli pönttöuunit, hellat ja kakluunit imevät lämmitettäessä ilmaa kauttansa ulos ja luovuttavat lopuksi kuivattavaa lämpöä sisälle. Tällöin lämmitettäessä avataan räppänä eli talon huoneiden katon rajassa oleva pieni luukku, mistä uuni vetää ilmaa sisäänsä ja ilma vaihtuu. Sisääntuleva ilma on tietysti kosteudeltaan samaa kuin ulkoilma, mutta lopuksi kun luukku ja uunin pellit suljetaan kesyttää ja kuivattaa uunin tarjoama lämpö ja infrapunasätely huoneilman mitä miellyttävimmäksi. Jos tuuletusluukua ei ole tai ei avata ottaa uuni korvausilman lattianaraoista, ikkunoiden raoista ja vastaavista jolloin sanotaan, että vetää. Joten hallitumpi parempi. Hyvillä ja laadukkailla polttopuilla myöskään hiukkaspäästöt eivät kohoa liian korkeiksi. Myös rossipohjn ilmaluukut tulee pitää kesäisin avoinna että rakenne kuivuu. 

Lopuksi muutama sana siitä pitääkö hirren ja ulkolaudoituksen välissä olla ilmatila: no ei pidä, koska kyse on perinnerakentamisesta, niin ei sellaista tapaa ennen ollut, joten miksi se sellaiseksi pitäisi muuttaa? Jos hirren ja laudan väliin ei laita mitään hengittämätöntä eikä sinne pääse sadevesi, niin se ja sama. Toisaalta miksi päästää kylmää ilmaa hirren ja ulkovuoren väliin lienee järkevämpi kysymys. Toki ei väli mitään haittaa jos maalivalinnat ovat kunnossa, mutta koska perinteisesti näin ei ollut, niin noudata vanhaa tapaa.

Omistan itse yhden pääosaltaan 1884 rakennetun kiinteistön, missä on joskus vuosien saatossa tehty vanhan julkisivun päälle levykoolaus ja pystyrimoitus reilulla ilmatilalla. Tutkin talon seinää sen alla ja löysin täysin originaalin ja onnekseni täysin käsittelemättömän vanhan seinäpinnan. Mietin mitä sille tekisin ja päätin säilyttää levypinnat niin kauan kun ne kestävät ja vasta sitten materiaalin elinkierron päätyttyä on syy kajota sen alla olevaan hyvin taltioituun pintamateriaaliin. Ei siis kannata aina hoppuilla ja näin tehtynä ja hoidettuna talosi kestää isältä pojapojapojatyttärensikonveljenpojalle.


keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Blogin tulevaisuus?



Mietimme blogin tulevaisuutta ja kuin yllättäen höyryävien kaakaokuppien ja iloisen takkatulen loimussa ilmoille nousi ajatus kirjoittaa renoveerauksen tiimoilta jonkinlainen painettu teos, ehkä jopa ihan kunnon kaunokirjallinen kirja: muistiinpanoja, kuvia, cocktail ohjeita, ruokareseptejä, runoja ja sen sellaista on matkan varrelta kertynyt ihan kiitettävästi.

Samalla pohdimme olisiko järkeä laajentaa blogin aiheita ekorakentamisen suuntaan, ja miten näitä teemoja lomittaisi toisiinsa? Onko vanhan talon remontoiminen aina sitten ekologista, ja onko vanha neuvo aina uutta ekologista parempi, entä mikä on ekorakentamisen ja vanhan remontoimisen hiilijalanjälki? 

Kysymyksiä on paljon ja kuten tiedämme taustalla väijyy ilmastonmuutos ja teknologiauskon ylikoneelistettujen uudisrakennusten homeongelmat sekä huono rakentamisen laatu. Ehkä pointti on siinä, että kaikille ei kuitenkaan riitä vanhoja taloja, eivätkä ne kaikki ole edes hyviä, mutta niissä on monia aikanaan hyväksi havaittuja rakennustekniikoita ja materiaaleja, joten ehkäpä myös uuden talon voi tehdä osin vanhoin konstein? Ja miksei vanhoja tekniikoita voisi kehittää ekologisesti ja kestävällä periaatteella eteenpäin?

             

                                                       Moderni hirsitalo

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Kuvakavalkadi tammikuisten lumikinosten ääreltä 2019





Helteisen 2018 kesän jälkeen oli odotettavissa, että talvi saattaisi tarjoilla antejaan mitä runsaimmalla mitalla, ja niin sitten kävikin: tammikuu 2019 toi lunta pihalle ja kaduille enemmän kuin vuosikymmeneen. Muuten elämä on sujunut hieman vähemmillä remonttihommilla. Vaikka talolla on jo ikää, niin ei sitä ihan joka vuosi tarvitse rapsutella.

Kyläyhdistys julkaisi mainion kirjan Anttilanmäen historiasta ja kesällä 2018 Timo Taulo kirjoitti ja ohjaisi kylänäytelmän, joka esitettiin Anttilanmäkeläisin voimin. Näytelmä oli menestys ja lisää on tulossa. Kesää odotellessa tässä muutama talvinen kuva.











































tiistai 29. elokuuta 2017

12 vuoden projekti 2005 -2017





12 vuoden projekti vuodesta 2005 vuoteen 2017 on ollut täynnä seikkailuja niin perinnerakentamisen maailmassa kuin myös rakennuskulttuurin ja arkkitehtuurin maailmoissa. Aloitaessamme remonttia oli tekijöitä ja materiaaleja tarjolla huomattavasti vähemmän kuin nykyisin, joten tästä voimme ehkä päätellä, että ala- ja kiinnostus perinnerakentamiseen on kokenut huomattavan arvonnousun: nykyisin vanhan talon uskaltaa jo antaa osaaviin käsiin ja laadukkaita tekijöitä löytyy huomattavasti helpommin. 

Kiitos blogin seuraajille arvokkaista kommenteista ja saamistamme neuvoista. Pyrimme  ehtiessämme tekemään vielä lisää päivityksiä elämästä vanhassa puutalossa. 


2005

2017



tiistai 30. toukokuuta 2017

Anttilanmäen puutarhoissa



Moni meistä ohittaa puistopuut ja puutarhat sen ihmeemmin niiden olemusta ja sisältöä miettimättä, koska olemme luultavasti kiireisiä työmatkalla ja nautimme oho kiitävän hetken puiston virvoittavasta henkäyksestä. Kotipihalle päästyämme mietimme yleensä ruohon pituutta emmekä niinkään pysähdy katselemaan kokonaisuutta. Ruohonleikkuri edustaa tekniikkaa, joka on nykykulttuurimme keskiössä jolloin sen laatu on monesti tärkeämpi kuin itse puutarha. Olemme monesti myös jakaneet puutarhamme töineen miesten ja naisten maailmaan ilman sen ihmeempää asian kyseenalaistamista, joten ei siis ihme jos vain harva meistä käy erikseen ihmettelemässä puistoja, puutarhoja tai kasvitieteellisiä puutarhoja. Onneksi puutarhakulttuuri on kuin varkain hiipinyt olohuoneisiimme television laadukkaiden puutarha-ohjelmien muodossa, missä myös miehet puuhailevat kasvimaailman kanssa. Samalla myös luontoharrastus on lisääntynyt, kun huoli ilmastonmuutoksen kohtalonkourasta on alkanut tukistella  ja näpsäytellä kylmiä luunappeja mukavuutta rakastaviin nuppeihimme.  

Mutta mitä olisi syytä ottaa huomioon rauhoitetulla perinnealueella puuhastellessa? Kasviharrastus on varmasti yhtä vanhaa kuin ihmiskunta, mutta tietynlaisen huippunsa se saavutti uuden mantereen löytymisen myötä kun vanhalle mantereelle tulvi mitä ihmeellisimpiä kasvi- ja eläinnäytteitä ihmeteltäviksi. Uudet kasvit olivat kuitenkin hyvin erilaisita ilmastoista, joten kasvihuonekulttuuri sai valtavan piristysruiskeen. Kasvit eivät olleet mitään nykyisen markettitavaran kaltaisia halpoja tuotteita vaan aluksi rikkaan säädyn etuoikeius ja harrastus. Ja tuota harrastusta tosiaan harrastettiin: valtavat kartanoiden ja linnojen puutarhat saivat alkunsa kun herrasväet kilvan istuttelivat mitä erikoisimpia puita ja kasveja. Hovien puutarhat olivat tietysti taidokkaimpia paratiisia matkivia luomuksia, joista Versailles lienee yksi näyttävimpiä. Voisi kuvitella, että tästä on melko pitkä matka pohjoisen Anttilanmäen puutarhoihin ja kuisteille, mutta tosiasiassa kansa kuljetti pistokkaita, siemeniä ja harrasti yhtä lailla kasvikulttuuria. Pelargonian pistokkaita vaihdettiin ja nyt jokaisen vanhan talon kuistilla nököttää vanha pelargonia, jonka alkuperä on hyvin suppealla alueella eteläisessä Afrikassa. Nykyisin siitä tunnetaan yli 14 000 lajiketta: kaikki tämä  on tapahtunut noin 300 vuoden kuluessa. Ruusut olivat yksi suurimpia kiinnostuksen kohteita ja niitä risteytettiin ja jalostettiin huolella. Ruusujen alkuperä sijoittuu kaksoisvirran maiden alueelle ajalle ennen ajanlaskuamme ja ne lienevät matkustaneet munkkien matkassa pohjoisemmaksi. Ruusujen mukaan on jopa nimetty yksi historiallisesti merkittävä sota, kun Britannian kruunusta käytiin 30 vuotinen Ruusujen sota vuosina 1455-1855. Sota nimettiin kauniin kasvin mukaan, koska molempien sukujen tunnuksissa on ruusu. Suomessa ruusujen kasvatus pääsi vauhtiin 1800-luvun alkupuolella ja siirtyi 1900-luvulle tultaessa koko kansan harrastukseksi.

Ennen uuden mantereen löytymistä ja valistusajan henkeä ajassa kauempana olivat luostaripuutarhat ja keittiöpuutarhat yleisiä ja niiden rinnalla kulki vanha kasvilääkinnän perinne, jolla oli  omat tapansa ja perinteensä, kun parantajat keräsivät yrttejä pelloilta ja pientareilta.




Tästä pääsen lähemmäs 1800-luvun loppupuolta ja 1900-luvun alkua jolloin Anttilanmäki alkoi muotoutua, joten mitä olisi syytä huomioida tätä taustaa vasten oman pihan muotoilussa kasvivalinnoissa? Asiaan ei ole yksinkertaista vastausta vaan mielestäni pitää edetä kultaisella keskitiellä huomioiden museoviraston suositukset ja, jos jossain kohdassa poikkeaa jostain, niin tekee sen hyvin harkiten. Kasvivalinnat eivät kuitenkaan ole lopullisen kiinteitä kuten talot vaan puutarhat elävät ihmisten mukana kuten kuuluukin, joten virheitä ei tarvitse pelätä liian hysteerisesti. Meistä tuskin kukaan ei enää laita riippuamppelia tai kesäpöydän kukkaa perinnekortin mukaisesti. Emme myöskään aja enää T-malin Fordilla, mutta jotakin periaatteita on syytä kunnioittaa ja huomioida.

Itse näkisin siten, että kannattaa kartoittaa oman tontin perinnekasvit ja ensin ja pyrkiä suojelemaan niitä. Risun näköinen  tontiperällä nököttävä vanha kuusama saattaa olla hyvin harvinaista alkuperää tai tontin vanha luumupuu voi hyvin olla vanhoja Viipurista ihmisten mukana kulkeneita kantoja, joten ole niiden suhteen lempeä. Mikäli iso hedelmäpuusi alkaa olla tiensä päässä voit toimittaa siitä verson varrennettavaksi ja puusi suku jatkaa elämäänsä tontillasi. Nurmikko ei ole alunperin alueelle mitenkään tyypillinen näky, joten lähes jokaisen pihan kliininen nurmikenttä ei ole alkuunkaan perinnemaisemaa, mutta toki nurmikenttä sinänsä on ajatuksena yllättävän vanhaa perua. 

Saamme kiittää monista pihojemme perinnekoristekasveista Pietari Kalm niminen tutkijaa, joka teki pitkiä kasvien keräysmatkoja Pohjois-Amerikkaan 1700-luvulla ja hänen matkassaan meille saapuivat muunmuassa orapihlajat ja monta muutakin jo perinteistä lajia. 



Mikäli pihasi perinteisyys teema askarruttaa kasvivalintojen suhteen, niin kartoita ensin 1900-luvun perinnekasvit ja alueelta löytyvän kasvipankin valikoima. Voit myös varmasti kysyä kyläyhdistykseltä neuvoa tunnistamisessa ja vastaavissa asioissa. Oheisen linkin takaa löytyy runsaasti informaatioita huomioitavista asioista:



- Tutki mistä saat kestäviä kotimaisia kasvikantoja tuontitaimien sijaan. 

- Mikäli haluat istuttaa jonnekin jonkin uudemman tulokkaan, niin itse en ole sen täysin kieltävä fundamentalisti vaan mielestäni se on mahdollista, jos kasvi ei mitenkään dominoi tilaa eli kokonaisuus on sitoutuu perinnemaiseman teemaan. Kannattaa muistaa, että ruukuissa oli ihmisillä ennen ulkona jopa sitruksia, palmuja ja vastaavia. Toki Anttilanmäki ei ollut ylemmän yhteiskuntaluokan asuinaluetta vaan työteliään tavallisen kansan, joten erikoiset viritykset eivät varmasti olleet arkipäivää. 

- Minimoi nurmikon pinta-ala ja jätä reunoille villimpää pöheikköä siileille ja muille pihan asukkaille, koska pelkistetty nurmikko on hyvin steriili pölyttäjien ja kaiken elämän suhteen. Tulokaslajina kotilot ovat hankala juttu villimmän pöheikön suhteen, mutta kasvimaan voi halutessaan suojata niiltä melko tehokkaasti. Kirjoitan tästä asiasta lisää myöhemmin.

- Ylenpalttinen voikukkaviha on nykyajan ilmiö ja varmasti se olisi vanhan Anttilanmäkeläisen mielestä omituista, joten kannattaa miettiä omaa suhdettaan eri ilmiöihin ja paikallistaa muutokset. 

- Tutki ekologisia perhos-, lintu-, siili puutarhateemoja, koska ne tarvitsevat myös tilaa elää. Automaattinen ruohonleikkuri ei varmasti ole perhosten ja vastaavien kaveri vaikka sitä Tekniikan maailmassa hehkutettaisiin.


Siileille vettä ja keväisin sekä syksyisin laadukasta kissanmuonaa.  

Puutarhasi terveellisin kasvi on tässä: vanha kunnon voikukka.


- Mikäli harrastat yrttimaan pitämistä tai kasvimaan hoitamista, niin ei varmasti haittaa ketään, jos kasvatat vaikka nykyaikaisia chiliejä, koska ne ovat hetkellistä hauskaa toimintaa omalla pihallasi eivätkä kuulu museovirastolle tai kellekään muullekaan. Kasvattelen itsekin vanhoja atsaleakantoja ja vastaavia, joita siirtelen paikasta toiseen. 

- Puutarhan muotoilussa kannattaa miettiä mikä näkyy ulos pihaltasi ja mikä jää piiloon privaatille alueellesi. Mielestäni privaatilla pihasi reunalla voit hyvin olla villimmän nykyaikainen grilleinesi ja virityksinesi kunhan se ei ole pysyvää sementtiin valettua vaan elää elämässäsi mukana, koska emme kuitenkaan ola museoineet elämäämme vaikka asummekin museoalueella. Porvoon pihoilla moni käyttää hienovaraista aidan muotoilua tai sermiä nykykotkotusten naamioimiseksi ja mielestäni se toimii oikein hyvin.

Esimerkiksi oma bonsaiharrastukseni on melko mittavaa, mutta mikään ei näy ulos kadulle. Puuni matkustavat talveksi kasvimaalle ja kesäksi pihani kulmille, mutta se on harrastus eikä sellaisen edessä kannata tuijottaa museokorttia, koska tuskin puutarhapöydällä lepäävä tietokoneesi tai päivän sanomalehtikään ole mitään museokortista löytyvää, vaan elämää tässä ajassa: hyvin suunniteltaessa kaikelle on varmasti tilaa ja paikkansa.


Rhododendron schlipenbachiin eli kuningasatsalean kukintaa.


Larix gmelinii var. japonica eli japanilehtikuusi bonsaimuodossa.



- Pihasi maan korkeus on varmasti kohonnut viimeisen 100-vuoden kuluessa eikä meistä kukaan lähde kaapimaan pihaansa menneeseen korkoon. Tärkeintä on hidastaa nykyajassa  muutoksia ja tehdä kiinteiden rakennusten huollot tarkasti perinteisin menetelmin. Historia ei kuitenkaan ole jähmettynyt mihinkään tiettyyn vuoteen vaan on suhteellinen opaste. 

- Monista kasveista on olemassa vanhoja muotoja ja kantoja kuten esimerkiksi tuijista: timanttituija on moderni tulokas, mutta vanha kunnon kanadantuija on vanhaa perua eli jos viherpeukaloasi syyhyttää, niin valitse mieluumin se perinteinen. Lupaan kirjoittaa näistä hieman lisää ehtiessäni. 

- Sama pätee ruusulajikkeisiin ja oikeastaan kaikkeen, joten tutki internettiä ja esitä kysymyksiä. Moni saattaa vaihtaa kanssasi siemeniä, pistokkaita ja taimia kunhan ensin tiedotat kiinnostuksestasi. Puutarhakulttuuri on parhaimmillaan jatkuva seikkailu ja jos hyvin käy, niin löydät uuden harrastuksen, joka tarjoaa loputtoman tietotaidollisen ja hyvin kokemusrikkaan elämänalueen. 

Matkan voi aloittaa vaikka Arboretum Mustilan historiaan, tilaan ja kasveihin tutustumalla:



Tulemme mitä todennäköisimmin kirjoittamaan kesän mittaan juttua erikoispuutarhoista ja ekologisesta puutarhan hoidosta ja heitän ajatuksen ilmaan pienen asukasyhdistyskirjaston perustamisesta Anttilanmäkeläisten käyttöön, mistä saa lainata puutarha ja perinnerakentamiseen liittyviä kirjoja.

Ohessa joitain hyvin kiinnostavia kirjoja puutarhaseikkailun aloittamiseksi. Itseasiassa olisi kiva tehdä koko Lahdesta oikeasti puutarhakaupunki. 




































maanantai 26. joulukuuta 2016

Tapaninpäivä Anttilanmäellä


Päätimme lähteä Tapaninpäivän kävelylle Anttilanmäellä. Ulkona lumet ovat miltei sulaneet ja vettä sataa, joten tuntui järkevälle asettaa kamera mustavalkoiseen tilaan ja ikuistaa hetki vuoden pimeintä aikaa. 

Ilma oli muuten tyyni ja savupiipuista nousi savuhattaroita, myös orava ilostutti retkeäni.