tiistai 30. toukokuuta 2017

Anttilanmäen puutarhoissa



Moni meistä ohittaa puistopuut ja puutarhat sen ihmeemmin niiden olemusta ja sisältöä miettimättä, koska olemme luultavasti kiireisiä työmatkalla ja nautimme oho kiitävän hetken puiston virvoittavasta henkäyksestä. Kotipihalle päästyämme mietimme yleensä ruohon pituutta emmekä niinkään pysähdy katselemaan kokonaisuutta. Ruohonleikkuri edustaa tekniikkaa, joka on nykykulttuurimme keskiössä jolloin sen laatu on monesti tärkeämpi kuin itse puutarha. Olemme monesti myös jakaneet puutarhamme töineen miesten ja naisten maailmaan ilman sen ihmeempää asian kyseenalaistamista, joten ei siis ihme jos vain harva meistä käy erikseen ihmettelemässä puistoja, puutarhoja tai kasvitieteellisiä puutarhoja. Onneksi puutarhakulttuuri on kuin varkain hiipinyt olohuoneisiimme television laadukkaiden puutarha-ohjelmien muodossa, missä myös miehet puuhailevat kasvimaailman kanssa. Samalla myös luontoharrastus on lisääntynyt, kun huoli ilmastonmuutoksen kohtalonkourasta on alkanut tukistella  ja näpsäytellä kylmiä luunappeja mukavuutta rakastaviin nuppeihimme.  

Mutta mitä olisi syytä ottaa huomioon rauhoitetulla perinnealueella puuhastellessa? Kasviharrastus on varmasti yhtä vanhaa kuin ihmiskunta, mutta tietynlaisen huippunsa se saavutti uuden mantereen löytymisen myötä kun vanhalle mantereelle tulvi mitä ihmeellisimpiä kasvi- ja eläinnäytteitä ihmeteltäviksi. Uudet kasvit olivat kuitenkin hyvin erilaisita ilmastoista, joten kasvihuonekulttuuri sai valtavan piristysruiskeen. Kasvit eivät olleet mitään nykyisen markettitavaran kaltaisia halpoja tuotteita vaan aluksi rikkaan säädyn etuoikeius ja harrastus. Ja tuota harrastusta tosiaan harrastettiin: valtavat kartanoiden ja linnojen puutarhat saivat alkunsa kun herrasväet kilvan istuttelivat mitä erikoisimpia puita ja kasveja. Hovien puutarhat olivat tietysti taidokkaimpia paratiisia matkivia luomuksia, joista Versailles lienee yksi näyttävimpiä. Voisi kuvitella, että tästä on melko pitkä matka pohjoisen Anttilanmäen puutarhoihin ja kuisteille, mutta tosiasiassa kansa kuljetti pistokkaita, siemeniä ja harrasti yhtä lailla kasvikulttuuria. Pelargonian pistokkaita vaihdettiin ja nyt jokaisen vanhan talon kuistilla nököttää vanha pelargonia, jonka alkuperä on hyvin suppealla alueella eteläisessä Afrikassa. Nykyisin siitä tunnetaan yli 14 000 lajiketta: kaikki tämä  on tapahtunut noin 300 vuoden kuluessa. Ruusut olivat yksi suurimpia kiinnostuksen kohteita ja niitä risteytettiin ja jalostettiin huolella. Ruusujen alkuperä sijoittuu kaksoisvirran maiden alueelle ajalle ennen ajanlaskuamme ja ne lienevät matkustaneet munkkien matkassa pohjoisemmaksi. Ruusujen mukaan on jopa nimetty yksi historiallisesti merkittävä sota, kun Britannian kruunusta käytiin 30 vuotinen Ruusujen sota vuosina 1455-1855. Sota nimettiin kauniin kasvin mukaan, koska molempien sukujen tunnuksissa on ruusu. Suomessa ruusujen kasvatus pääsi vauhtiin 1800-luvun alkupuolella ja siirtyi 1900-luvulle tultaessa koko kansan harrastukseksi.

Ennen uuden mantereen löytymistä ja valistusajan henkeä ajassa kauempana olivat luostaripuutarhat ja keittiöpuutarhat yleisiä ja niiden rinnalla kulki vanha kasvilääkinnän perinne, jolla oli  omat tapansa ja perinteensä, kun parantajat keräsivät yrttejä pelloilta ja pientareilta.




Tästä pääsen lähemmäs 1800-luvun loppupuolta ja 1900-luvun alkua jolloin Anttilanmäki alkoi muotoutua, joten mitä olisi syytä huomioida tätä taustaa vasten oman pihan muotoilussa kasvivalinnoissa? Asiaan ei ole yksinkertaista vastausta vaan mielestäni pitää edetä kultaisella keskitiellä huomioiden museoviraston suositukset ja, jos jossain kohdassa poikkeaa jostain, niin tekee sen hyvin harkiten. Kasvivalinnat eivät kuitenkaan ole lopullisen kiinteitä kuten talot vaan puutarhat elävät ihmisten mukana kuten kuuluukin, joten virheitä ei tarvitse pelätä liian hysteerisesti. Meistä tuskin kukaan ei enää laita riippuamppelia tai kesäpöydän kukkaa perinnekortin mukaisesti. Emme myöskään aja enää T-malin Fordilla, mutta jotakin periaatteita on syytä kunnioittaa ja huomioida.

Itse näkisin siten, että kannattaa kartoittaa oman tontin perinnekasvit ja ensin ja pyrkiä suojelemaan niitä. Risun näköinen  tontiperällä nököttävä vanha kuusama saattaa olla hyvin harvinaista alkuperää tai tontin vanha luumupuu voi hyvin olla vanhoja Viipurista ihmisten mukana kulkeneita kantoja, joten ole niiden suhteen lempeä. Mikäli iso hedelmäpuusi alkaa olla tiensä päässä voit toimittaa siitä verson varrennettavaksi ja puusi suku jatkaa elämäänsä tontillasi. Nurmikko ei ole alunperin alueelle mitenkään tyypillinen näky, joten lähes jokaisen pihan kliininen nurmikenttä ei ole alkuunkaan perinnemaisemaa, mutta toki nurmikenttä sinänsä on ajatuksena yllättävän vanhaa perua. 

Saamme kiittää monista pihojemme perinnekoristekasveista Pietari Kalm niminen tutkijaa, joka teki pitkiä kasvien keräysmatkoja Pohjois-Amerikkaan 1700-luvulla ja hänen matkassaan meille saapuivat muunmuassa orapihlajat ja monta muutakin jo perinteistä lajia. 



Mikäli pihasi perinteisyys teema askarruttaa kasvivalintojen suhteen, niin kartoita ensin 1900-luvun perinnekasvit ja alueelta löytyvän kasvipankin valikoima. Voit myös varmasti kysyä kyläyhdistykseltä neuvoa tunnistamisessa ja vastaavissa asioissa. Oheisen linkin takaa löytyy runsaasti informaatioita huomioitavista asioista:



- Tutki mistä saat kestäviä kotimaisia kasvikantoja tuontitaimien sijaan. 

- Mikäli haluat istuttaa jonnekin jonkin uudemman tulokkaan, niin itse en ole sen täysin kieltävä fundamentalisti vaan mielestäni se on mahdollista, jos kasvi ei mitenkään dominoi tilaa eli kokonaisuus on sitoutuu perinnemaiseman teemaan. Kannattaa muistaa, että ruukuissa oli ihmisillä ennen ulkona jopa sitruksia, palmuja ja vastaavia. Toki Anttilanmäki ei ollut ylemmän yhteiskuntaluokan asuinaluetta vaan työteliään tavallisen kansan, joten erikoiset viritykset eivät varmasti olleet arkipäivää. 

- Minimoi nurmikon pinta-ala ja jätä reunoille villimpää pöheikköä siileille ja muille pihan asukkaille, koska pelkistetty nurmikko on hyvin steriili pölyttäjien ja kaiken elämän suhteen. Tulokaslajina kotilot ovat hankala juttu villimmän pöheikön suhteen, mutta kasvimaan voi halutessaan suojata niiltä melko tehokkaasti. Kirjoitan tästä asiasta lisää myöhemmin.

- Ylenpalttinen voikukkaviha on nykyajan ilmiö ja varmasti se olisi vanhan Anttilanmäkeläisen mielestä omituista, joten kannattaa miettiä omaa suhdettaan eri ilmiöihin ja paikallistaa muutokset. 

- Tutki ekologisia perhos-, lintu-, siili puutarhateemoja, koska ne tarvitsevat myös tilaa elää. Automaattinen ruohonleikkuri ei varmasti ole perhosten ja vastaavien kaveri vaikka sitä Tekniikan maailmassa hehkutettaisiin.


Siileille vettä ja keväisin sekä syksyisin laadukasta kissanmuonaa.  

Puutarhasi terveellisin kasvi on tässä: vanha kunnon voikukka.


- Mikäli harrastat yrttimaan pitämistä tai kasvimaan hoitamista, niin ei varmasti haittaa ketään, jos kasvatat vaikka nykyaikaisia chiliejä, koska ne ovat hetkellistä hauskaa toimintaa omalla pihallasi eivätkä kuulu museovirastolle tai kellekään muullekaan. Kasvattelen itsekin vanhoja atsaleakantoja ja vastaavia, joita siirtelen paikasta toiseen. 

- Puutarhan muotoilussa kannattaa miettiä mikä näkyy ulos pihaltasi ja mikä jää piiloon privaatille alueellesi. Mielestäni privaatilla pihasi reunalla voit hyvin olla villimmän nykyaikainen grilleinesi ja virityksinesi kunhan se ei ole pysyvää sementtiin valettua vaan elää elämässäsi mukana, koska emme kuitenkaan ola museoineet elämäämme vaikka asummekin museoalueella. Porvoon pihoilla moni käyttää hienovaraista aidan muotoilua tai sermiä nykykotkotusten naamioimiseksi ja mielestäni se toimii oikein hyvin.

Esimerkiksi oma bonsaiharrastukseni on melko mittavaa, mutta mikään ei näy ulos kadulle. Puuni matkustavat talveksi kasvimaalle ja kesäksi pihani kulmille, mutta se on harrastus eikä sellaisen edessä kannata tuijottaa museokorttia, koska tuskin puutarhapöydällä lepäävä tietokoneesi tai päivän sanomalehtikään ole mitään museokortista löytyvää, vaan elämää tässä ajassa: hyvin suunniteltaessa kaikelle on varmasti tilaa ja paikkansa.


Rhododendron schlipenbachiin eli kuningasatsalean kukintaa.


Larix gmelinii var. japonica eli japanilehtikuusi bonsaimuodossa.



- Pihasi maan korkeus on varmasti kohonnut viimeisen 100-vuoden kuluessa eikä meistä kukaan lähde kaapimaan pihaansa menneeseen korkoon. Tärkeintä on hidastaa nykyajassa  muutoksia ja tehdä kiinteiden rakennusten huollot tarkasti perinteisin menetelmin. Historia ei kuitenkaan ole jähmettynyt mihinkään tiettyyn vuoteen vaan on suhteellinen opaste. 

- Monista kasveista on olemassa vanhoja muotoja ja kantoja kuten esimerkiksi tuijista: timanttituija on moderni tulokas, mutta vanha kunnon kanadantuija on vanhaa perua eli jos viherpeukaloasi syyhyttää, niin valitse mieluumin se perinteinen. Lupaan kirjoittaa näistä hieman lisää ehtiessäni. 

- Sama pätee ruusulajikkeisiin ja oikeastaan kaikkeen, joten tutki internettiä ja esitä kysymyksiä. Moni saattaa vaihtaa kanssasi siemeniä, pistokkaita ja taimia kunhan ensin tiedotat kiinnostuksestasi. Puutarhakulttuuri on parhaimmillaan jatkuva seikkailu ja jos hyvin käy, niin löydät uuden harrastuksen, joka tarjoaa loputtoman tietotaidollisen ja hyvin kokemusrikkaan elämänalueen. 

Matkan voi aloittaa vaikka Arboretum Mustilan historiaan, tilaan ja kasveihin tutustumalla:



Tulemme mitä todennäköisimmin kirjoittamaan kesän mittaan juttua erikoispuutarhoista ja ekologisesta puutarhan hoidosta ja heitän ajatuksen ilmaan pienen asukasyhdistyskirjaston perustamisesta Anttilanmäkeläisten käyttöön, mistä saa lainata puutarha ja perinnerakentamiseen liittyviä kirjoja.

Ohessa joitain hyvin kiinnostavia kirjoja puutarhaseikkailun aloittamiseksi. Itseasiassa olisi kiva tehdä koko Lahdesta oikeasti puutarhakaupunki. 




































maanantai 26. joulukuuta 2016

Tapaninpäivä Anttilanmäellä


Päätimme lähteä Tapaninpäivän kävelylle Anttilanmäellä. Ulkona lumet ovat miltei sulaneet ja vettä sataa, joten tuntui järkevälle asettaa kamera mustavalkoiseen tilaan ja ikuistaa hetki vuoden pimeintä aikaa. 

Ilma oli muuten tyyni ja savupiipuista nousi savuhattaroita, myös orava ilostutti retkeäni. 

















  

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Syöksytorvet ja vedenkeräimet



Kattotyön päätteeksi ryhdyimme miettimään veden ohjaamista alas katolta. Huomasimme hyvin nopeasti, että markkinat, siis rautakaupat, ovat täynnä mitä ihmeellisimpiä uudenaikaisia vedenohjailun metodeja. Kaikkea löytyy paitsi sitä vanhanaikaista perusränniä, joka surrataan rautalangalla kiinnitysrautoihin ja joka toimii isältä pojalle. 

Siispä tiedonhaun ammattilaiset joutuivat taas kerran sukeltamaan syvemmille vesille. Lopulta löysimme peltisepänliikkeen tai oikeastaan kaksi, joista valitsimme toisen ja saimme sen kautta hyvän mallin, jonka valmistaja,  surullista kyllä, lienee niitä viimeisiä tekijöitä, joka enää käsin osaa kääntää ja saumata vesitorvia ja vesisuppiloita. 

Lukijalla varmasti herää tässä vaiheessa kysymys, mikä sitten erottaa uuden ja vanhan, ja onko se nyt niin oleellista?

Asian oleellisuuden saa kukin itse päättää ja niin mekin mietimme pitkään kumman valitsisimme: uudemman ja edullisemman vai käsintehdyn, ja siis aidosti perinteisen, ja valitettavasti myös kalliimman vaihtoehdon.  

Kohtalo puuttui peliin ja meille tuli ne aidot ja käsintehdyt. Niitä asentaessa ei voinut todeta muuta kuin että kyllä kannatti: laatu on yksityiskohdissa - Devil is in the details.


Vanha vesisuppilo on kuitenkin vielä tyylitellympi kuin uusi, mutta molemmat käsintehtyjä. Säilytän vanhat  mallina, jos joskus vaikka vielä tarvitsee perinteistä mallia. Suppilon osat on käsin saumattu eli liitetty puristetaitoksin toisiinsa ja se ei ole nopeaa eikä helppoa.


Putkien kiinnitystarvikkeet.
Nykyaikainen vanhan jäljitelmä, missä putken taivutus on tehty rypyttämällä. Näyttää kyllä ihan hyvälle tämäkin ja vain kaltaisemme rännipuristi tietää sen olevan uudempaa tuotantoa.
Tuijottelimme jälleen kerran piinaavasti ihmisten taloja.
Tässä neliskanttista uusvanhaa designia. Hieno on sekin.

Vesiputket olivat metrin mittaisia ja yhdistetty toisiinsa yksinkertaisesti sisäkkäin työntämällä.

Tästä näkee hyvin saumaamalla tehdyt liitokset. Vanhanaikaista putkea jäljittelevissä on mutkat tehty yksinkertaisesti taittamalla putkea jolloin sen kyljissä on ryppyjä.

















Lopulta saimme nurkat kiinni, mutta korkein kivijalka oli yli 10 cm paksumpi kuin olimme arvioineet ja jouduimme tilaamaan vielä lisämutkan. Mutta loppusuora siintää kuitenkin jo horisontissa. Oletettavasti seuraavan sateen tullessa rännin juurella seisoo kaksi sadetakein verhoutunutta remppahumanistia Hai-saappaat jalassa tarkkailemassa veden syöksymistä katolta alas. 

Talo alkaa olla ulospäin valmis ja uskokaa tai älkää, niin se tuntuu uskomattoman hyvälle.

























tiistai 2. elokuuta 2016

Talonhalaajan filosofiaa



Yksi kysymys, mitä vanhassa talossa asuvat ja etenkin sitä remontoivat saavat kuulla melko usein  on "joko se remontti on jo kohta valmis?" Kysymyksen esittäjänä on useimmiten itse kerrostalossa asuva ihminen, jonka oma tietämys tai kokemus ei välttämättä ulotu kovinkaan syvälle vanhan kulttuuriperinnön maailmaan. Joten vinkkinä: älkää koskaan kysykö vanhaa taloa remontoivilta tuota kysymystä. Kysykää mieluumin vaikka niin, että oletteko tehneet mitään kiinnostavia entisöintejä tai löytäneet jotain mielenkiintoista tutkittavaa taloonne liittyen.

Vanhan talon kunnostaminen ei useimmille ole nopeasti tapahtuva avaimet käteen -tyyppinen projekti, missä rakennustyön loputtua asutaan kuten kerrostalossa sen kummemmin koko asiaa enää miettimättä. Sen sijaan vanha talo on omistajalleen usein huomattavasti laajempi ja kokonaisvaltaisempi harrastus, tai oikeammin ehkä elämäntapa. Vanhaa taloa voisi hyvin verrata vanhaan puuveneeseen, joka myös vaatii tietoa ja taitoa siitä, kuinka sillä navigoida ja purjehtia kuten myös kuinka sitä huolletaan. Joku saattaa innostua niistä niin paljon, että rakentaa itse oman puuveneen. Niin vaatii myös vanha kiinteistö taitoa ja tietoa miten siinä on hyvä asua ja olla. 

Vanhojen puutalojen ystävät ovat oma lukunsa ja liittyvät laajempaan rakennusperinteen harrastajien joukkoon. Toki vanhassa talossa voi hyvin asua koko asiaa sen kummemmin miettimättä, mutta kummasti nämä talovanhukset vievät mennessään. Kuin huomaamattaan alkaa talobongaus, ja vanha arvokas rakennusperintö tulee osaksi matkasuunnitelmia. Kotimaassa tätä rakennusperintöä voi vierailla tutkimassa muiden muassa Porvoossa, Loviisassa ja rannikolla yleensä; sisämaassa myös kesäkaupunki Heinola on hieno kohde. 

Monet käyvät ulkomailla asti tutkimassa ja ihastelemassa vanhoja kulttuurikohteita, joten tämä harrastus pitää sisällään myös menneiden aikojen ja tapahtumien tuntemista ja tietotaitoa. Tietyllä tapaa harrastuksessa on hyvin paljon samaa kuin esimerkiksi keskiaikaharrastajien tietojen ja taitojen elvyttämisessä ja niiden kokeilemisessa: molemmat vaativat aikaa ensin paneutua johonkin asiaan ja sitten seuraava vaihe on se missä pääsee kokeilemaan ja tutkimaan miten se tehdään ja miten se toimii. Lopuksi voi tietysti aina vertailla kokemuksia uuden teknologian ja oman ajan vastaaviin asioihin. Meillä on valitettavan vähän keskiaikaista rakennusperintöä jäljellä, joten rakennuskulttuurin harrastajakunnasta suurimman osan huomio on 1700-luvun jälkeisessä rakennuskannassa. 

Perinteinen käsillä tekeminen on kiinnostavaa ja tietotyötä tekevälle se voi toimia arjen henkireikänä, koska metodit voi oppia eikä tekemisessä tarvita erikoista ja hyvin pitkälle vietyä teknologiaa. Talon entisöiminen voi siis olla jonkinlainen kokonaisvaltainen terapiaprojekti vaikka se ulkopuolisesta välillä näyttäisikin kaoottiselta ja raskaalta hullun hommalta.

Asioiden tutkiminen vaatii aikaa, uteliaisuutta ja kärsivällisyyttä sekä kykyä ja halua tiedon hankintaan. Prosessissa kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä ja oppii aina jotain uutta. Siihen voi liittää esimerkiksi puutarhanhoitoon liittyviä asioita ja syventää tietojaan esimerkiksi tiilen valmistuksen tai hirrenveiston salaisuuksiin.  

Vanha talo ei ole koskaan valmis. Se opettaa omistajilleen paitsi kädentaitoja, myös kärsivällisyyttä ja kykyä sietää keskeneräistä.  Ja siinä jos missä piilee koko homman kauneus. Tässä kaikkitännehetimullenyt -maailmassa vanhan talon omistaja kuuntelee taloaan, korjaa vähän sieltä, vähän täältä, antaa välillä hieman rapistua ja patinoitua, nauttii kun saa jotain korjattua. Nauttii talostaan, sen kantamasta historiasta ja tarinoista, menneiden sukupolvien osaamisesta ja kauneudentajusta. Talonhalaajalle ei tärkeintä ole päästä perille: tärkeintä on olla matkalla.







Kesäisiä kuvia Anttilanmäeltä




Tässä hieman kesäisiä kuvia Hippilän puutarhasta. Ei se wanhassa puutalossa eläminen ainaista remonttia ole ja sitten kun päätetään tehdä jotain, niin se tehdään tehdään hieman rauhallisempaan tahtiin.