Vanhat puutalot tai kulttuurihistoriallisesti arvokas miljöö ei suojele itse itseään, mutta harvemmin kukaan pysähtyy miettimään, mikä on se arvokkaaksi koettu asia miksi suojelu ja kulttuurihistoria koetaan tärkeäksi? Toisille esitetty kysymys on hassu ja vastaus on itsestään selvä, mutta toisille ei lainkaan. Se on asia, jonka ymmärtäminen vaatii itsensä pysäyttämistä arkisen kiihkeästi etenevän ajan virrassa ja ympärilleen katselemista erilaisten linssien läpi. Asian ydin on siinä, että meidän kulttuurihistoriamme on maailmassa ainutlaatuista, kuten kaikkien erilaisten kulttuuripiirien vastaavat ja se taas liittyy isompaan sivistystarpeeseen pyrkiä säilyttämään oman kulttuurimme erilaisia piirteitä tuleville sukupolville opittaviksi, ihmeteltäviksi ja ymmärrettäväksi. Voimme myös paremmin ymmärtää toista kulttuuria, jos ensin ymmärrämme omaamme. Ja se on tärkeää, jos mikä. Se on myös sellainen asia mitä ei voi jättää pelkästään viranomaisten valvottavaksi ja ohjeiden varaan, vaan sen ymmärtäminen kuuluu kaikille eikä vain sellaisella alueella tai puitteissa elävälle. Mutta se ei kuitenkaan tarkoita oman elämänsä museoimista vaan elämistä tiettyjen reunaehtojen vallitessa, ja Anttilanmäellä nämä reunaehdot on esitetty alueen suojelukaavassa sekä rakennustapaohjeistuksessa. Näissä on oleellista huomioida julkisesti kotipiiristä ulospäin näkyvien elementtien hallinta, oikeanalaiset korjaustavat ja vanhan kunnioittaminen.
Anttilanmäen suojelukaavan eteneminen nykyiseen valtakunnallisesti arvokkaaseen tilaan on edennyt monen välivaiheen kautta ja siitä on kiittäminen aktiivisia alueen toimijoita. Historiikin sivuilta selviää hyvin, että Anttilanmäen menetys kerrostaloille on ollut lähellä, ja myös siksi asukasyhdistys tapaa vielä nykyisinkin olla hyvin tarkkana suojelukaavan ohjeiden noudattamisen suhteen, kuten sen tuleekin.
Alueen kaavoituksen historiaa: https://www.anttilanmaki.fi/anttilanmaeen-vaiheita
Asukasyhdistyksen kotisivuilta poimittua:
”1980-1990 -luvuilla Anttilanmäellä oli voimassa pientalokaava, joka ei suojellut rakennusten säilymistä ja suuri rakennusoikeus houkutteli purkamaan vanhoja taloja. Asukasyhdistys teki aloitteita kulttuurihistoriallista ympäristöä ja rakennuksia suojelevan asemakaavan laatimiseksi Anttilanmäen alueelle jo 1990-luvulla. Kesti melkein 20 vuotta, ennen kuin tämä toive toteutui. Uutta asemakaavaa laadittiin vuorovaikutteisesti alueen asukkaiden kanssa ja kaavaprosessia onkin pidettävä onnistuneena. Anttilanmäen nykyinen asemakaava sai lainvoiman 2010. Kaavan mukaan kaikkeen rakentamiseen tarvitaan lupa.”
Lahden kaupunki ei ole ollut minkään sortin edelläkävijä kaupungin historiallisesti arvokkaiden kiinteistöjen suojelussa ja monessa asiassa ollaan herätty viime hetkellä eikä paine ole vieläkään poistunut mihinkään: kukin voi miettiä sellaista skenaariota missä joku grynderi saisi luvan rakentaa vaikka Anttilanmäen kentän laidalle kolmikerroksisen rivitalon tai esimerkiksi Kittelän rivitalon paikalle kunnon kerrostalon ja mihin siitä seuraavaksi edetään. Tällaisen pitäisi olla mahdotonta nykykaavan puitteissa, mutta Suomen kuvalehden taannoinen artikkeli antoi aika julman kuvan yhä todellisesta paineesta pyrkiä tihentämään ja jyräämään vanhoja alueita. Surullista, mutta totta. (Ks. Suomen Kuvalehti nro. 34, s. 30 21.8.2020. Rapistuva rakennussuojelu.)
Anttilanmäellä on hyvin laadukas rakennustapaohjeistus, mistä asukasyhdistys tulee tarjoamaan päivitettyä tietoa, koska nykyaikana on tullut paljon uutta huomioitavaa niin ilmalämpöpumppujen verhoilemisessa ja sijoittelussa kuin aurinkokeräimien asentamisessa, isojen puiden kaatamisessa yms. Kaiken säännöstön ytimessä on kuitenkin yksi hyvin tärkeä asia eli korjata se vanha ja kulttuurihistoriallisesti arvokas kiinteistö oikein ja oikeilla materiaaleilla, jotta se seisoo siinä vielä kolmensadan vuoden kuluttua. Ja tämä kaikki vielä niin, että katunäkymät aitoineen ja kasveineen ovat harmoniassa suojelukaavan merkintöjen kanssa, sillä Anttilanmäellä ei ole varaa kadottaa enää yhtään vanhaa rakennusta. Mitä useampi menetetään, sitä lähempänä on taas tilanne, missä rakennusmassan kokoa aletaan laajentaa ja alue alkaa pirstoutua. Anttilanmäki on kuitenkin Lahden ydinkeskustaa matkakeskuksen vieressä ja ei liene vaikea ennustaa, että sadan vuoden kuluttua alueen ympärillä nousee melkoinen kaupunki, jos aluetta edes on enää olemassa. Alueella asuvien tehtävänä onkin huolehtia sen säilymisestä. Olisi surullista, jos vanhasta Anttilanmäestä olisi jäljellä vain historiikki.
Moni varmasti haluaisi asua aluella, mutta tietysti modernissa ja isossa talossa samalla katsellen ympärillään Anttilanmäen vanhoja kiinteistöjä, mutta näin toimien aikaa myöden lopputulemana on se, että ikkunasta näkyy vain uusia taloja ja jotain harvinaista on menetetty. Loppujen lopuksi suojelukaava on aina monen asian kompromissi, koska kuten sanottua: aika elää ja liikkuu. Eikä kompromissi ole suinkaan paha asia, vaan monesti ainoa mahdollinen, kun jotain isompaa aluetta lähdetään suojelemaan. Ja se, että yritetään, liittyy kirjoituksen alussa mainitsemaani kulttuurihistoriaan ja isompaan sivistystarpeeseen.
Miksi sitten vanhaa patinaa kannattaa varjella ja tyylistä pitää kiinni? Onko sillä vaikutusta kiinteistön arvoon lienee se ensimmäinen kysymys. Sillä on vaikutusta arvoon sen kautta, että alue on uniikki, erityislaatuinen, verrattuna esimerkiksi uudempiin asuinalueisiin. Erityislaatuista ja vanhaa ei enää saa kaupasta, joten sillä on antiikin varjo seuranaan. Koko kaupunkikuvassa erilaiset asuinalueet ja erityisesti historialliset korttelit luova kerrostumia ja eri tyyppisiä tiloja kaupungin asukkaille. Hyvin merkittävät alueet kuten vanha Porvoo ja Rauma vastaavasti imevät tuhatpäin turisteja sisäänsä ollen kaupunkinsa käyntikortti, joten kyllä vanhalla ja historiallisen patinan vaalimisella on arvonsa. Toki sekin on ymmärrettävää, että ihmiset haluavat stailata kiinteistönsä uusimpien trendien mukaiseksi sekä ympätä pihat uusimman pihamuodin kuoseihin, joten ymmärrän asian uusilla asuinalueilla, mutta en valtakunnallisesti arvokkailla, kulttuurihistoriallista viittaa kantavilla asuinalueilla. Tuskin kenellekään tulee mieleen maalata lateksimaalilla antiikkimööpeliä, vai tuleeko? Joten miksi edetä sellaisilla metodeilla vanhassa arvotalossa?
Ennen tiukemman suojelukaavan voimaantuloa huomasin, että jo muutaman vasarankopautuksen jälkeen joku tuli kysymään, että mitä sinä teet – toiset ystävällisesti, toiset ehkä hieman huolissaan, mutta kaikkiaan olen kokenut remppakeskustelut mukavaksi ja harrastan itsekin haastelemista. Näissä keskusteluissa yleensä pohditaan, mikä on nyt se hyvä maali, tai miten se nyt sitten oikeasti tehdään, tai tekeepä tuo kaveri hölmösti – tai hyvin, tai sitten välitetään hyväksi katsottujen tekijöiden yhteystietoja, ja niin edelleen. Aina kun yhtä ja oikeaa tapaa ei ole, vaan tapa on etsittävä korjattavan kohteen mukaan kuitenkin siten, että näkyvien osien on oltava samanlaisia kuin ne ovat olleet. Vanhassa Raumassa juttelin yli 200 -vuotiasta taloaan ehostavan miehen kanssa hyvin pitkään – meitä yhdisti intohimo vanhan kunnostukseen ja vaihdoimme näkemyksiä, joten aina kun kevät tuo sirkkeleiden surinan ja vasaroiden kopseen, niin mukana tulee ajatusten, kasvien, tietojen ja taitojen vaihtoa, mutta toki myös soraääniä ja hienoista kärhämöintiä. Anttilanmäen suojelukaavan voimaan astumisen jälkeen huomasin ilmassa hienoista epäröintiä ja jännittyneisyyttä: emme olleet tottuneet siihen, että enää remppaaminen ja puutarhassa möyriminen ei ollutkaan ihan niin vapaata ja rentoa kuin ennen, siis jotain tosiaan jähmettyi ja nyt asiat alkavat hiljalleen purkautua ja asettua uomiinsa. Siksi myöskään tyhmää kysymystä ei ole eikä tarvetta jäykistellä tai olla peloissaan, että teenkö oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti