Elämää Anttilanmäellä ennen ja nyt 1. osa



Avaan ja pohdin tässä ja kahdessa seuraavassa kirjoituksessa suojelukaavoitetulla alueella asumiseen liittyviä havaintoja. Mitään täysin yksiselitteistä totuutta sille kuinka nykyaikaisten elämäntapojen tulisi sopeutua suojellulla alueella elämiseen ei ole, vaan meillä on nippu ohjeistavia sääntöjä ja suosituksia, joiden kautta itse kunkin on löydettävä oma tapansa sopeutua ja sopeuttaa elämänsä. Pohdinta on henkilökohtaisella tasolla liikkuvaa ja nostan eri teemoja ylös, koska toimin asukasyhdistyksen rakennus-, kaavoitus- ja liikenne työryhmän puheenjohtajana seuraavan kauden – ajatukset ovat omiani, eivätkä edusta asukasyhdistyksen virallista kantaa, mutta niiden kautta voi ehkä kurkistaa suojelukaavoitetulla alueella elämisen piirteisin.

Suositusten kärjessä on kuitenkin aina olemassa joukko hyvinkin tiukkoja ehtoja, jotka liittyvät muunmuassa kiinteistöjen kunnostamiseen, perinteisiin aitatyyppeihin, värimaailmoihin, pihojen pintamateriaaleihin ja kasvillisuuteen – siis alueen ilmiasuun liittyviä asioita, koska suojelun tarkoitus on säilyttää alueen ominaispiirteet mahdollisimman hyvin ajanhampaan kulutusta vastaan ja samalla suojella tiettyjä asioita nykyajalta, vaikka samalla koko ajan nykyajassa kuljemme. Asia on oikeastaan aika kiehtova kunhan muistaa ettei vedä nutturaa liian tiukalle.

Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta todellisuudessa se ei ole, koska suojelukaavoitettu (esimerkiksi Lahden Anttilanmäki, vanha Rauma tai vanha Porvoo) ei ole Seurasaaren tyyppinen museo, ainakaan vielä. Suojelun tiukkuustasot vaihtelevat ja saattavat hieman elää sisältäen eri suojelutasoisia kiinteistöjä tontteineen – erittäin tiukoista määräyksistä hieman väljempiin. Täysin museoidut kiinteistöt tai alueet on yleensä pyritty konservoimaan täysin tiettyyn aikakauteen kiinni (esim. Ruiskumestarin talo Helsingissä, läänikkivalteri Aschanin talo Heinolassa) eikä niissä yleensä asu kukaan.

Useimmat ihmiset kuitenkin elävät suojellulla alueella nykyaikaa: ajavat useimmiten nykyaikaisilla autoilla, grillaavat puutarhassa, leikkivät lasten kanssa trampoliinilla yms. kuten missä tahansa muuallakin, ja se saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia sellaisissa, jotka katsovat suojeluvaatimuksia tiukimman mukaisesti, tai sitten sen toisessa päässä, missä ei haluta tai osata lainkaan noudattaa suojelukaavan ehtoja. Joten on myös selvää, että yhteentörmäyksiltä ei vältytä. Erotuomari on kuitenkin olemassa ja se on kaavaa valvova kaupungin rakennusvalvonta sekä sen takana Lahden kaupunginmuseo, joten jos joku asia ihmetyttää, niin aina saa ja kannattaa kysyä neuvoa. 





Minkälaista sitten elämä oli esimerkiksi vuonna 1920 Anttilanmäellä? Oma tonttimme oli hyvin paljas, syreeniaidat tulivat valokuvien perusteella vasta joskus 1970-luvulla, saunan takana saattoi röhkiä possu ja kanalasta kuului kotkotus. Ulkohyyskä lienee ollut piharakenuksessamme tai sen takana, ja kaivo mistä haettiin vesi sijaitsi talomme takana olevan ja nykyisin asfaltoidun Hippiäisenkadun alla. Talossamme ei myöskään ole ollut sähköjä. Sitten ajan kuluessa elämä on alkanut tuoda sisälle taloon uusia kerroksia kuten myös pihalle: uusia kasveja vaihdettiin ja kokeiltiin, ryytimaa kukoisti, herraskartanoiden pihoista tuotiin uusia kasveja ja pihalla nikkaroitiin milloin mitäkin. Saattoipa siinä joskus olla tanssilavakin ja erilaisia puisia rakennelmia. Hevospuomi vaihtui auton paikkaan ja lopulta tuli sähköt, katuvalot ja vesi sisälle. Joten mihin kohtaan suojelussa pitäisi pysähtyä? Kuka sen päättää mitä aikakautta miljöön yleisilmeen pitää muistuttaa? Se on aina historiallisarkkitehtuurinen kompromissi ja myös näiden alojen kuuma peruna, mihin ajattelu ja trendit ovat vaikuttaneet. Silti vaikeuksista huolimatta suojelu kannattaa, mutta miksi?




Oma talomme "Hippilä" 1970-luvulla. Piha täysin hiekkaa, missään ei ollut pensasaitoja ja kasvillisuutta oli melko niukasti.  


Mielestäni Anttilanmäen ja muiden vanhojen suojelualueiden yksi kauneus on siinä, että taloihin alkaa liittyä kertomuksia ja tarinoita. Esimerkiksi Turun Ruissalon vanhat huvilat kertomuksineen on hyvä esimerkki elävästä kulttuuriperinnöstä. Vanhan arvo on juuri sen harvinaisuudessa, vuosikymmenten kerroksissa ja niihin liittyvissä tarinoissa: ne opettavat meille elämää ja pysäyttävät ajattelemaan asioita erilaisista näkökulmista kaiken uuden ja modernin keskellä ja juuri siksi niiden ympärille pakkautuva liika moderni ja nykyaikainen on rasite ja saattaa virheyttää prosessia. Sen kanssa on siis syytä olla tarkkana.

Lahdessa Anttilanmäen suojelukaava rakennustapaohjeistuksineen on ollut voimassa kymmenisen vuotta ja nyt on sopiva hetki arvioida kuinka hyvin se on toiminut. Lahdessa ei nimittäin juurikaan ole muita näin laajoja suojelukaavoja ollut aiemmin ja uskoisin sen tarjoavan myös virkakoneistolle uusia haasteita. Käsittelen seuraavassa tekstissä sitä, mikä vaikuttaa ja on vaikuttanut omaan tapaani elää suojellussa kiinteistössä vasta kymmenen vuotta sitten suojelukaavoitetulla alueella.


Kommentit

Suositut tekstit