Blogin viimeinen kirjoitus

Tämä on Talon viemää -blogimme viimeinen kirjoitus, ja se ilmestyy poikkeuksellisesti myös asukasyhdistyksen sivulla. Blogimme käsittelee puuhailua talomme ympärillä Hippiäisenkadulla 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulta aina 2020 -luvun alkuvuosille. Blogilla ei alun alkaen ole ollut mitään poliittista agendaa, vain rakkaus ja kiinnostus vanhaa miljöötä ja rakennusten luomaa tunnelmaa kohtaan. Jotain omaa henkilökohtaista henkireikää modernin maailman paineiden keskellä.

 

Nyt on kuitenkin tullut aika ottaa selkeästi kantaa vanhan rakennusperinteen puolesta. Nykyajan modernin rakennuskulttuurin ja vanhemman perinteisen rakennuskannan törmäyksiä ja niiden synnyttämiä henkisiä paineaaltoja keskusteluineen on vaikea olla huomaamatta, vaikka alueemme nauttiikin suojelukaavan turvaa. Kaikki eivät allekirjoita Panu Kailan postuloimaa perinnerakentamisen ilosanomaa, kaikki eivät edes käsitä perinnerakentamisen tai siitä erottuvan uusiin taloihin sovellettavan ekologisen rakentamisen sanomaa ja näistä kahdesta erottuvaa yleisempää nykyrakentamisen tapa- ja materiaalimaailman suhdetta toisiinsa. Emme sano, että nykyrakentamisen käytänteet muovimateriaaleineen ja koneellistuksineen olisivat perinteisiin verrattuna parempia tai huonompia. Oma näkökulmamme vain kumpuaa perinnerakentamisen maailmasta.

 

Muutama sananen käsitteistä:

 

Perinnerakentaminen on perinteisten, yleensä modernia aikakautta edeltävien rakennustapojen noudattamista. Se ei tarkoita välttämättä akkuporakoneen hylkäämistä, vaan sitä, että jos jokin rakennustapa on ennen todettu toimivaksi, niin sitä ei muuteta: jos esimerkiksi ajatellaan talon seinän olevan hengittävä rakenne, mille on riittänyt hirren päälle tuleva tervapahvi ja sen päälle vuorilauta ilman hengitysrakoa, viimeistelynään hengittävä öljymaali, niin se toteutetaan vastaavasti nykyaikanakin. Modernimman rakennuskulttuurin versio tästä olisi jättää ilmarako hirren ja vuorilaudan väliin ja päästää sinne viileää ilmaa, ja maalata vuorilauta alkydimaalilla, jolloin pintarakenne ei olisi hengittävä. Kaikki tämä näyttää ulospäin miltei samalta kuin perinteisesti tehty.

 

Ekologinen rakentaminen taas sisältää paljon uusia innovaatioita ja vanhojen tapojen tuomista uusissa muodoissa rakentamiseen. Yhteistä perinnerakentamisen kanssa ovat hengittävyys, luonnonmukaisuus ja terveelliset materiaalit: olkieristyslevyt, hamppueristeet, puukuitulevyt,

ekologiset maalit, savirakentaminen jne. 

 

Modernilla nykyrakentamisen metodivalikoimalla päästään kaiken uuden syvään päätyyn ja mukaan astuvat uretaani, muovit, nopeat rakennustavat, koneellisuus – toisin sanoen materiaalit ja tavat, joita ei ennen tunnettu. Kaikki näistä eivät suinkaan ole huonoja. Ja tästä pääsemme siihen, että aika monella Anttilanmäellä asuvalla on kiinteistö, joka edustaa uudempaa rakennuskantaa lasivilloineen, alkydimaaleineen, hengittämättömine rakenteineen jne.

 

Itse asiassa hyvin alkuperäistä vuosisadan alun rakennuskantaa on vain siellä täällä, ja niihinkin on saatettu kajota uudempien rakennustapojen metodeilla ja aineilla vuosikymmenten aikana.

 

Niin se oli osin meilläkin: alkuperäinen pintalaudoitus oli hiekkapuhallettu pilalle ja maalattu sen jälkeen alkydimaalilla, joten se meni vaihtoon. Alimmat hirret olivat paikoin pehmeät, joten pääsimme myös kengityshommiin. Katto oli joskus vaihdettu alumiiniseen aaltopeltiin (jossa oli jo reikiä), ikkunat puolestaan perinteisistä uudempaan malliin oletettavasti joskus 1980-luvulla.

 

Onneksemme ikkunat ovat kuitenkin puuta ja puitejaoltaan vanhan malliset – olemme tuunanneet niihin vesilipat ja maalanneet valkoisiksi. Muun muassa kaiken tällaisen kanssa täällä on painittu ja varmaan painitaan jatkossakin. Vanha talo ei ole koskaan valmis. Vanhassa puutalossa asuminen vaatii hieman erilaista olemisen ja tekemisen olotilaa kuin uudemmassa. Niinpä vertaus vanhaan puuveneeseen on aika osuva: ensin se peruskorjataan ja sitten tulee jokavuotista rapsuttelua ja huoltoa. Vanha talo ei päästä helpolla, mutta hyvin vaalittuna tarjoaa mukavaa ja rentoa asumista. 

 

Mikäli vanhaan taloon haluava ei ymmärrä perusteellisesti eroa modernimmassa kiinteistössä asumiseen, niin edessä voi olla kallis via dolorosa. Olemme katselleet hurjan näköisiä remontteja muilla museokaavaisilla alueilla, kuten Porvoossa, Loviisassa ja Vanhassa Raumassa. Niin vain hymyssä suin korjataan hieman vinksin vonksin olevaa kiinteistöä ja taiotaan idyllin henki esiin, mitä sitten monesti saamme ihastella myös sisustuslehdistä. Nurkat saavat olla vähän vinossa, se kuuluu idylliin. Ja sitä idylliä ei saa tilaamalla suoraan rautakaupasta.

 

Kulttuurihistoriallisesti arvokas Anttilanmäki?

 

Anttilanmäki alueena on paradoksaalisessa tilassa: toisaalta halutaan asua huvikummussa, missä saa ihailla vanhojen talojen idylliä, mutta monen mielissä itse mieluummin asuen siinä uudessa. Yhtälö ei vain kovin pitkään toimi, koska kun ne vanhat on purettu, on se idylli ikuisiksi ajoiksi menetetty. Mikäli rakennustapaohjeistuksen merkitystä ei ymmärretä, ja poikkeamaa alkaa olla liikaa pikku remonttien jäljiltä, ei alueella ja muilla uudemmilla Kariston kaltaisilla pientaloalueilla ehkä enää ole suurtakaan eroa.

 

Koska Anttilanmäki on hyvin haluttua asuinaluetta niin sijaintinsa kuin myös asukasyhdistyksen pitkän työn tuloksena syntyneen hyvän statuksen myötä, on tänne myös tulijoita. Tulijat eivät välttämättä aina tarkoita perinneraksaamisen tai alueen suojeluarvojen kannalta samanmielistä väkeä. On myös tilanteita, missä tulijat eivät vaivaudu perusteellisesti ottamaan selvää, mikä on vanhan kiinteistön kunto, ja mitä sellaisen remontoiminen vaatii. Ja näin ollaan hyvin kiintoisissa tulokulmissa poikkeuslupien ja purkulupien kanssa. 

 

Rakentaminen on kallista, ja - yllätys yllätys - perinnerakentaminen ja korjaaminen vielä kalliimpaa, koska se on hitaampaa ja vie enemmän työtunteja. Tähän kiteytyvät alueen 2020-luvun ja siitä eteenpäin eteen tulevat ongelmat, joista on voitava avoimesti puhua hyssyttelyn sijaan. Jos tämän kehityksen annetaan jatkua, alkaa alueelle hiljalleen syntyä jakaantumista uusien talojen ihmisiin ja niissä vanhoissa mökeissä asuviin. Alueella on jo muutakin painetta, mistä pihakadun ympärillä käyty debatti kertoo jotain. Jälleen moderni kohtaa vanhan, nykyaika ottaa tilaa menneeltä, huonoimpana lopputulemana se, että ihmiset lukkiutuvat kiukkuisesti omiin poteroihinsa.

 

Asukasyhdistys on alkujaan syntynyt suojelemaan ainutlaatuista idylliä, mutta toki sen rooli voi muuttua jatkossa eri suuntiin. Eikö kuitenkin ole järkevää, että yhdistys on myös jatkossa vahvasti mukana vahtimassa suojelukaavan toteutumista ja vaalimassa alueen kulttuurihistoriallista arvoa – siitä huolimatta, ettei se aina ole kovin mukavaa tai helppoa? Vai olisiko parempi, että kaikki tämä jätetään ihan vain viranomaisten ja jonkun poikkeusta haluavan naapureiden huoleksi?

 

Kannattaa muistaa, että alueelle voisi hyvin rakentaa korkeampiakin taloja, kuten joskus melkein tehtiin. Sehän olisi gryndereille mitä herkullisin tilaisuus, ja varmasti toisikin tuloa ja liikevaihtoa. Kannattaa siis kiikaroida asiaa hieman kauempaa, ja muistuttaa alueen ainutlaatuisuudesta: pihoista, siileistä, kasveista, grillin savusta, saunan lämmityksen savun tuoksusta, piharatamoista pihalla, leppoisasta ilmapiiristä ja piilopaikoista, joihin paeta modernin maailman painekattilan pihinää. Menneen ajan dekadenssi nimittäin toimii mitä mainioimpana puskurina ja ajatusten ohjaajana toiseen aikaan paikkaan, jonnekin mistä käsin voi tarkastella omaa paikkaansa ja tekemisiään nykyajassa selkeämmin.

 

Entä miten tulisi auttaa suojelukaavan alueelta vanhan kiinteistön hankkinutta, jos vanha kiinteistö ei vastannutkaan haavekuvia idyllisten sisustuslehtien kuvastoon vertailtaessa, ja matkaa siihen idylliin olisi pitkälti? On ihan ymmärrettävää, että ihmiset havittelevat unelmaansa alueelle pääsemisestä, mutta kuka on vastuussa, jos haaveet ja todellisuus eivät kohtaakaan? Jos omistajalla ei olekaan muita kuin purkunäkemyksiä, koska katsoo asioita uuden rakennuskulttuurin näkökulmasta eikä koe omaavansa sitä ”vanhan veneenkorjaajan” mielentilaa ja kärsivällisyyttä?

Mitä on tehtävissä, jos valmiuksia vanhan talon asujan eetokseen ei vain ole?

 

Suojelukaavan saaminen alueelle oli vuosien työn tulos, mutta tuo työ voidaan myös tuhota: jos suojellun rakennuskannan osuus painuu alle tietyn minimin, ei suojelukaavalle välttämättä ole enää perusteita. Kerran purettua vanhaa ei saada enää ikinä takaisin. Tämän takia rakennusten suojelua tulisi tarkastella ylisukupolvisesti: haluammeko, että myös meidän jälkeemme tulevat pääsevät ihailemaan idylliämme ja nauttimaan vanhojen talojen tunnelmasta, joka ajan kuluessa muuttuu aina vain ainutlaatuisemmaksi?

 

Nykyiseen asukasyhdistyksen kaava- ja rakennustyöryhmään ei ole asukkaista järin suurta tunkua. Mitä ilmeisimmin rakennusperintöön liittyvät asiat koetaan ihan ymmärrettävistä syistä hyvin hankaliksi. Mikä siis on alueen tulevaisuus vuonna 2050? Onko Anttilanmäki silloin enää ainutlaatuinen, kulttuurihistoriallisesti arvokas alue? Lahden Old Town, joka voisi toimia myös matkailuvalttina?

Hippiäisenkatu 5 

A-P Lauhakari & Johanna Kiviluoto

Vanhan hirsirungon korjaaminen

Useimmille tulee hirsiseinä sanasta ensimmäiseksi mielikuva hohtavan vaaleasta virheettömän tasaisesta hirsiseinästä osana sisustusta sisustuslehtien kuvaston esitysten tapaan. Valitettavasti hirsiseinä vanhoissa taloissa on harvemmin mielikuvia vastaavaa, eikä sen sellaista edes tarvitse olla. Useimmiten se on harmaata ja aikanaan useampia vuosia ilman maaleja ollut, koska ennen hirsien annettiin laskea ennen laudoitusta. Hirsi ei myöskään ollut koneellisesti sorvattua vaan piilukirveellä tasoitettua tai sitten osin pyöreäksi jätettyä hyvää luonnonhirttä. 

Se mikä tekee poikkeuksen nykyhirsiin on siinä, että puuta valittaessa osattiin ottaa hitaammin ja oikeilla paikoilla kasvaneet rakennushirsiksi. Niinpä niiden puuaines on vuosienkin jälkeen kovaa. Rungoille on saatettu tehdä virheitä, tai esimerkiksi sodan jytkeessä pommi on saattanut viedä talon kulman. Kaikki on kuitenkin osattu korjata, koska puu on materiaalina hyvin korjauskelpoista. Anttilanmäellä on myös käytetty Afrikan parruksi nimitettyjä hirrenpätkiä, joita saatiin muistaakseni kuljetusten tukipuista. Puuta siis löytyy monessa muodossa, pitkittäin ja poikittain. Jos korjaustarvetta löytyy, niin maltti on valttia.

Oleellista vanhaa puurakennetta korjatessa on riisua se kunnolla näkyviin ja poistaa kaikki vanhat eristevirheet, kuten lasivilla tai vastaavat. Ne eivät kuulu hyvän hirren eristeeksi. Orgaanista orgaanista vasten periaate toimii pitkässä juoksussa parhaiten. Sen jälkeen tulee kartoittaa kulumat ja kohdat jotka tarvitsevat uutta puuta. Ja vasta tämän jälkeen katsotaan tuentatavat, oikaisut ja vastaavat. 

Näkymiä vanhassa Porvoossa.

Hirsirunkoa tuetaan följareilla, jotka ovat yleensä hirttä, ja ne asettuvat rakenteeseen pystysyynnassa, molemmin puolin hirsirunkoa, läpipultattuna. Porvoossa näkee paljon hyvin följaroituja, hieman vinossa nököttäviä arvotaloja. Föjaroinnin lisäksi puuta vasten voidaan koolata ristiin laudoittamalla uutta pintaa, jolloin ristiin naulaaminen muodostaa lisätukea. Paksusta lattaraudasta voidaan tehdä ristituentaa ja lisätukea kuten myös kulmatukia. Sitä voi hyvin taltata hirsirunkoon pinnan tasalle ja niin edelleen. Eli runko kuin runko on täysin korjattavissa seuraavalle sadan vuoden matkalle. 

Tuennan jälkeen on mahdollista tukea hirsirunko teräs tai hirsitukien päälle lepäämään ja poistaa esimerkiksi vanha kellari tai talon alaosa ja rakentaa se kaikessa rauhassa uudestaan. Näin on myös Anttilanmäelläkin tehty (hatunnosto Petrin L. suuntaan). Piipun rakenteet on tuossa yhteydessä hyvä miettiä eli muurataanko uudestaan vai holvataan kiinni uuteen kellariin. 

Näkymä vanhassa Porvoossa.

Eristystöiden suhteen suosittelen savilaastia, olkilevyä, hamppukuituja, pellavaeristeita, puuriveeristemateriaaleja jne. Sen kauniin hirsiseinän voi sitten hoitaa panelilla mihin katsoo tarpeelliseksi. 

Toki kannattaa muistaa, että näin ison peruskorjauksen keskellä ei ehkä asuta samaan aikaan ja, että työt saattavat tulla miltei uuden rakennuksen hintaisiksi, mutta näin suojelluissa rakennuksissa toimitaan, jos halutaan elää suojelutavoitteen mukaisesti. Arvoltaan jämptisti peruskorjattu on uutta vastaava, ja antiikkiselta patinaarvoltaan pitkässä juoksussa uutta arvokkaampi, kun näitä ei saa enää kaupasta.

Tässä muutamia linkkejä osviitaksi, jos asia jotakuta kiinnostaa:

Instagramissa: werstaspetraamo

Typpö, Lauri. 2020. Vanhan hirsirungon korjaaminen

Jaakkola, Aapo. 2013. Hirsirakenteiden suoristus. Oikaisu ja tuenta menetelmiä.

Museovirasto. Korjauskortisto. Hirsitalon rungon korjaus.

Tuuma.net hirsirungon täsmäkorjaus

Vihreä kamari.blogspot.com Paljon hyviä kuvia hirsirunkojen korjaamisesta

Anttilanmäen historiallisesti arvokkaita piirteitä

Hieman syventävää tietoa Anttilanmäen historiallisesta olemuksesta. Anttilanmäki on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi rakennetuksi ympäristöksi aikanaan Museoviraston ja Ympäristöministeriön tekemän arvioinnin perusteella. Tällaisia arviointiperusteina ovat olleet arkkitehtoniset, ympäristölliset ja historialliset arvot. Näiden lisäksi  arviointikriteereinä on ollut tyypillisyys, harvinaisuus, alkuperäisyys, edustavuus, yhtenäisyys, kerroksisuus, sopusointuisuus, vaihtelevuus, avainkohde, opetus- ja tutkimusarvo, symbolimerkitys ja intensiteetti. Näitä mitattavia määreitä ja ulottuvuuksia on melkoisesti, niinpä moinen valtakunnallisesti arvokkaaksi määrittely ei ole mikään kevyt prosessi eikä irtoa ihan helposti. Tällaisia vanhoja kiinteistöjä alueella on peräti 86 kappaletta eli 70% rakennuskannasta. Osa vanhoista taloista on kuitenkin ehditty purkaa ja toivoa sopii ettei niitä enää purettaisi enempää. Kuvissa osin jo kadonneita taloja.

Kurhilankatu 12, kuvaaja Antti Miikkulainen, 1965. Lahden kaupunginmuseo.

Kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi katsotun miljöön suojeleminen tapahtuu suojelukaavan kautta ja sitä valvoo Lahdessa kaupunginmuseo sekä kaupungin rakennusasioita hoitava  rakennusvalvonta. Asukasyhdistyksen ja museon näkökulma rakennussuojeluun on yhteneväinen ja museo toteuttaa kaavan henkeä lausunnoissaan, eikä yhdistyksellä ole syytä moittia museon lausuntoja. Kaupunginmuseoon ja rakennusvalvontaan voivat olla yhteydessä myös yksityishenkilöt, joten jos jokin asiassa askarruttaa, niin kannattaa olla rohkeasti yhteydessä.  

Anttilanmäki on inventoitu ja asiantuntijat, tai kuka tahansa, löytävät helposti näitä arvokkaita yksityiskohtia Anttilanmäen rakennuskannasta: 

- arkkitehtuuriltaan klassisen kauniita rakennuksia

- isotkin rakennukset sopusuhtaisia

- hirsirakennuksia

- 86 kpl vanhaa rakennusta ja yhtä monta vanhaa talousrakennusta

- 70% rakennuskannasta vanhoja

- talousrakennukset käytössä

- kirvesmiesten taidonnäytteitä

- eri tyylisuuntia 1900-luvun alusta lähtien

- mansardikattoja

- monissa taloissa frontoni

- jugendin piirteitä julkisivuissa

- erityisen paljon jugend ikkunoita (ikkunan yläosassa pienet ruudut)

- kaarevia vintin ikkunoita

- klassisminajan koruttomia ja vaatimattomia julkisivuja

- monimuotoisia T-ikkunoita (klassismin ajalta)

- pienä sieviä erkkereitä

- pieniä sieviä kuisteja

- vanhaa perinnekasvillisuutta

Museoviraston ja Ympäristöministeriön inventoinnin tulokset näkyvät Anttilanmäen asemakaavassa, joka löytyy yhdistyksen sivustolta. Kaavoittajat ovat velvollisia toteuttamaan valtakunnallisia alueenkäyttötavoitteita, mitä vielä ELY keskus vahtii. Kaavassa on jokainen rakennus on erikseen suojeltu, sille on annettu julkisivumääräys ja sen ulkorajat on kaavakarttaan merkitty. Toisinsanoen jokaisen asuinrakennuksen rakennushistoriallinen suojelustatus on merkitty tarkoilla merkinnöillä kaavaan. Mikäli haluat etsiä vanhoja kuvia talostasi, niin laita finna.fi hakuun kotiosoitteesi kadunnimi ja numero. Oheiset kuvat on poimittu Finnasta.

Kuvaaja: Yrjö Puuperä, 1974.  Lahden kaupunginmuseo.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että korjatessasi vanhaa rakennustasi tulee sinun tehdä asia samanlaisilla materiaaleilla ja olla asiassa yhteydessä rakennusvalvontaan. Mikäli joku kehottaa toimimaan rakennusta muuttaen rakennustapaohjeistuksen vastaisesti, niin suosittelen vaihtamaan sellaista asiantuntijaa. Tottakai rakennusten korjaaminen on sallittua ja niin tuleekin tehdä kuin antaa kiinteistön mennä pilalle, mutta pointti on siinä kuinka se tehdään oikein. Ja tämä asia on myös viime kädessä koko tämän blogin aihepiirien ydintä. 

                                                                        KAAVAKARTTA

                                                                       KAAVASELOSTUS

Näkymä Riihitieltä. Lahden kaupunginmuseo.

Anttilanmäen kaavalla suojeltu alue on pitää sisällään runsaasti yksityiskohtia, joista käsin on katsottu suojelemisen tarpeen nousevan. Mikäli tällaiset yksityiskohdat kadotetaan, niin voisi olla vaikeaa osoittaa mikä on suojelun kannalta enää oleellista ja mikä ei. Toisaalta on myös esitetty, että täällä pitäisi saada muokata taloja vapaammin, että näin toimiessa suojelu toteutuisi parhaiten, on yksinkertaisesti yksityinen kannanotto eikä edusta järjen käyttöä millään tavalla, koska suojelun tarkoitus on hidastaa ja pysäyttää muutosta, eikä tieten tahtoen nopeuttaa sitä.

Näkymä Kurhilankadulta, kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo.

Kaikenlainen lisärakentaminen ja vapaa muokkaaminen uudenlaiseksi on yksinkertaisesti kiellettyä toimintaa ilman museon ja rakennusvalvonnan lupaa. Asukasyhdistys tai kukaan yksityinen arkkitehti tai suunnittelija ei siis voi muuttua luvaksi. Se, jos rakennusvalvonta tai museo ei kykene suoriutumaan tehtävistään, on sitten kokonaan toinen luku. On myös esitetty ettei alueella olisi ainuttakaan arkkitehtuurisesti arvokasta rakennusta kertoo enemmän ehkä siitä, että arkkitehtien maailma rakentuu erilaisista näkökulmista, kuin siitä etteikö perinteisellä suomalaisella puurakentamisella olisi arvoa. Eikä arvoa aina mitata sillä, että paikalla olisi Alvar Aallon tai vastaavan nimiarkkitehdin luomus, vaan arvoon vaikuttaa moni muukin asia.

 

Palokalustokaappi. Kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo.

Olen huomannut, että iäkkäämmille ihmisille jo nyt satavuotias puutalo ei välttämättä ole mitenkään ihmeellinen asia, kun he ovat niitä koko ikänsä nähneet, mutta meille nuoremmille aikakausi ennen 1950-lukua on jo kaukana historiassa, saati 1800-luku. Vanhoja hirsirunkoja, timpureiden käsityötaidon näytteitä ja menneen ajan rakennuksia ei nyt vain ole enää yhtään menetettäväksi, kun sellaisia ei saa enää kaupasta lisää. 

Vanha sauna Liisankatu 13. Kuvaaja Yrjö Puuperä 1974. Lahden kaupunginmuseo.

Toki voihan olla että joitain arkkitehtipiirejä hiertää ajatus siitä, että tulitikkuaskin kanteen timpurin hahmottelma talo on tosiaan kestänyt sodat ja Suomen itsenäisyyden ajan, toisin kuin nyt osin jo purettettava uudempi kiinteistökanta. Monissa kiinteistöissä on tehty sadan vuoden aikana muokkausia ja remontteja, jotka kiinteistöä suojeltaessa käsitetään siihen astiseksi talon kerrostumiksi, mutta suojeluhetkestä eteenpäin tilanne jähmettyy ja muuttuu erilaiseksi ja hyvin hallituksi. Näin yhteenvetona se, että perinteen vaaliminen ei mielestäni suojelluilla alueella tee tilaa näkyvälle modernille rakennusarkkitehtuurille, joten jos halutaan nykytaidetta ja ajanmukaisuutta, niin silloin vanhan ja suojellun äärelle ei ehkä kannata asettua.  

Ulkorakennus Liisankatu 4, kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo.

Itseäni kiehtoo juuri alueen kansanrakentamisen perinne ja sen yhdistyminen Lahden historiaan, joka tulvii ahkeruutta, yritteliäisyyttä ja elämää, siis ei niinkään jonkin nimekkään arkkitehdin ainutkertaisen luomuksen olemassaolo, joskin nekin ovat kiinnostavia, mutta eri yhteyksissä. Se on varmasti myös totta, että monet taloista ovat pieniä nykyasumisen mittapuun mukaan, mutta toisaalta eikö meidän pitäisi nyt ilmasto- ja ympäristömuutoksen aikakaudella opetella taas tyytymään vähempään. 

Liisankatu 4 kuisti, kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo

Vanha rakennusperintö ja lastuava puuntyöstö

Olen talven kuluessa harrastellut puuseppäilyn jaloja taitoja pienessä vintin tilassa ja samalla kolunnut maailman ihmeitä asiaan liittyen. Mielessäni liikkuu monta ajatusta eikä vähimpänä se, että metsien ja puiden kansana oma lastuavalla työstöllä puuta työstävä puusepän ala on maassamme jokseenkin lapsen kengissä, jos sitä enää kunnolla edes onkaan. Ilmeisesti mekaaninen puunjalostus on dominoinut alaa ja hienopuusepän näpertelyjä ei ole jostain päättäjien norsunluutorneista enää edes huomattu. 

Minulla ei ole mitään mekaanista puunjalostusta vastaan, mutta jotenkin kummallista ettei sen rinnalla voisi olla jotain muutakin. Tämä liittyy oleellisesti vanhoihin taloihin, koska ne kytkeytyvät puuntyöstämisen perinteisiin, joten seuraavaksi pieni nojatuolimatka kauas missä pippuri kasvaa ja takaisin. Ehkä tästä joku saattaa saada elämyksiä ja vaikka uuden harrastuksen kiireen keskelle.

Iwao Woodin taidonnäyte:

 

Tulevaisuudessa automatisaation edetessä ennustan pienimuotoisemmalle puuta käsin lähestyvälle renessanssia ja valoisaa tulevaisuutta, koska ihmiset haluavat designia koteihinsa ja toiseksi ihmiset ovat alkaneet huomata, että se on oikeastaan aika mukavaa puuhaa. 

Meille on viime vuosikymmenen kuluessa syntynyt vaivihkaa suoranainen soitinrakentajien alakulttuuri, jonka kärjessä keikkuvat sellaiset kitaranrakentajat kuten Ruokangas ja vastaavat. Facebookin ryhmissä on harrastelijarakentelijoita jo runsaasti. Asioiden lopputulemana se, että nyt ollaan avaamassa erikoisliike, siis kivijalkakauppa, mihin harrastelija soitinrakentaja voi viedä rakentamansa soittimen myyntiin. Näyttää vahvasti siltä, että vanha maailma tulee joiltain osin uusissa vaatteissa takaisin. Kannattaa muistaa, että Anttilanmäeltä on aikanaan moni suomalainen kalustepuusepän yritys lähtenyt maailman valloitukseen – Lahti on myös muinoin ollut puuseppien kaupunki. Kannattaa muistaa, että puusepälle puu ole vain kuollutta puuta vaan siihen liittyy myös tietoa eläviin puuvartisiin liittyen.

Tarkoitan lastuavalla puuntyöstöllä esimerkiksi käsihöylän käyttöä, joka leikkaa suoraa lastua puun pinnan myötäisesti. Sen sijaa konehöylän terä on pyörivä ja tekee mikrotasolla hieman erilaista jälkeä. Lastuava työstö liittyy enemmän käsillä tekemiseen, joten käsitteenä lastuava työstö toimii tässä hyvänä ajatuksia kokoavana työkaluna. Nykyisin  useimmat käyttävät miltei kaikessa sähköisiä työkaluja, joten esimerkiksi listaprofiili tehdään pyörivillä koneterillä, ja siinä se onkin hyvä metodi: sillä on oma paikkansa ja isoja kappaleita työstettäessä se on paras keino. Mutta pienissä yksityiskohdissa, kuten hirrenveistossa, korjauksissa ja esimerkiksi kalustepuusepän puuhissa lastuavalla käsityöllä voisi olla isompikin rooli.

 

Ensimmäinen havaittava pullonkaula omien taitojen lisäksi on laadukkaan puumateriaalin saatavuus. Nimittäin hitaasti tapulissa ulkokuivattu puu olisi parasta. Surullista, että meillä on pelloilla vanhoja notkoja latoja tyhjinä ja romua täynnä sen sijaan, että niissä olisi puuta kypsymässä. Nykyinen kuitupuut orientoitunut metsäteollisuus on myös hyvin yksioikoinen eikä pihlajaa, haapaa, katajaa tai muita arvokkaampia puulajeja ole kunnolla saatavilla : esimerkiksi pähkinäpuuta ei meillä ole kasvamassa eikä kypsymässä tapuleissa, vaikka meille kestäviä kasvikantoja on kiikutettu korkeilta vuoristoilta jo vuosisadan. Tässä ehkä pientä piikkiä sinne MTK:n ja Keskustan osastolle, sori vaan. 

Onneksi maailma menee eteenpäin ja tässä asiassa sosiaalinen media on onnistunut hyvin yhdistämään harrastelijoiden ja puunsahaajien kohtaamisen ja ennustan puun pienimuotoisesta kotitarvesahaamisesta kasvavaa trendiä. Puun valinta metsästä ja oikeanlainen sahaaminen on kuitenkin oma taiteenlajinsa. 

Seuraava pullonkaula on käsityökalujen saatavuus ja tietotaito mitä kaikkea maailmasta löytyy. Sitten kun taidot, työkalut, laadukas puumateriaali yhdistyvät vanhan rakennuksen arvostamiseen, niin jo rapistuneesta rungosta tekee ihmeitä. Metodeja tukea, nostaa ja liikutella rakennusta on erilaisia följareista teräspalkkeihin ja ilmatyynyihin. 

Sitten avaan hieman omia internetpolkuja, joita seurailen ja joiden sisältöä mietiskelen. Ensimmäisenä talttojen maailma. Perus rautakaupan talttavalikoima on aika mitätön verrattuna siihen, mitä oikeasti on olemassa. Talttoja alkaa löytää internetistä hakusanalla CHISEL. Sitten hakusanaan voi lisätä etuliitteeksi esimerkiksi JAPANESE -sanan. 

Tästä blogista on hyvä aloittaa talttamaailman ihmeiden tutkiminen: 

https://www.woodcraft.com/blog_entries/handmade-japanese-chisels#

Samalla puuntyöstöön ja talttoihin alkaa liittyä raudan ominaisuuksin liittyviä asioita sekä myös taito kuinka taltta teroitetaan. Japani ja Suomi ovat yhteiskuntina erilaisia, mutta silti ei voi olla ihmettelemättä kuinka hyvin korkean teknologian Japani on säilyttänyt perinteiset vuosisataiset käsityöperinteet ja niihin liittyvät ammatit. Johtuuko se paljon isommasta väestöpohjasta vai jostain ihan muusta, mutta mistä? Ammattiylpeydestä, perinteestä, uskonnosta, en tiedä.

Kirjoittelin aiemmin norjalaisista sauvakirkoista ja tuhatvuotisista hirsirungoista, joten aika näyttää jääkö meiltä omasta ajastamme tuhannen vuoden päähän puisia rakenteita? Enkä tarkoita säästettävillä vain sellaista, jonka piirteet ovat jotenkin arkkitehdeille ainutlaatuiset, vaan yleisesti hirsirunkoja, yksityiskohtia ja niin edelleen. Sillä niitä nyt iäkkäitä ei ole enää yhtään liikaa vaan päinvastoin.

 

Seuraavaksi on syytä miettiä sahaamista, sillä että ei ole lainkaan yhdentekevää minkälaisella hammastuksella ja miten puuta sahataan. Ohessa hyvä Youtubevideo aiheesta:

 

Lopuksi suosittelen katsomaan Mr. Chickadee Youtube-kanavaa, koska miehen puuhastelu on miltei terapeuttista. Olisiko tästä uusi terapiamuoto masentuneille ja hermostuneille? Ehkä suojellut vanhat puutalomiljööt kantavat huomassaan jotain psyykkisesti perustavammanlaatuista kuin sementtilähiöt. Joten annetaan sahojen vinkua, talttojen kopista ja maalipensseleiden viuhua.

Loppukaneettina se, kuinka moni meistä osaa katsoa laudan höyläysjälkeä, että se tulee oikein päin jolloin höylän jälki asettuu kuin kalansuomu eikä  päästä vettä niin helposti sisään?

Sir David Attenboroughn testamentti

Katselimme pienen talomme pienestä televisiosta Netflixiin sir David Attenboroughn testamentin. Samalla mietimme, että olemme varttuneet tuon nyt 94-vuotiaan miehen kertomusten, kuten myös Jacques Cousteaun Merten salaisuuksien matkassa. Nyt kuitenkin ihmissuvun aika käy vähiin biodiversiteetin katoamisen ja ilmaston lämpenemisen myötä. Onneksi tiedämme syyt ja seuraukset, joten on aika toimia. 

Miten tämä sitten liittyy  elämään pienellä Anttilanmäen kukkulalla ja tähän blogiin eli mitä minä voisin tehdä omalta osaltani? Laitan tämän kirjoituksen myös toiseen tiedon ja kulttuuri-ilmiöiden maailmaa sivuavaan blogiin, koska näitä molempia yhdistää tieto ja tiedon tarve, mitä tarvitaan tulevaisuudessa niin perinneremppaamiseen, opiskeluun, tutkimiseen, puutarhanhoitamiseen ja luonnonsuojelemiseen. Siitä  taas nousee vastauksia siihen kuinka kukin osaltaan voi kantaa pienen osansa luonnon biodiversiteetin yhteiseen kekoon. 

Laitoin Attenboroughn testamentin jälkeen sosiaaliseen mediaan päivityksen: 

”Ihmissuvun aika käy vähiin. 

Kiitos kuitenkin Sir Attenboroughille asian sinnikkäästä esiinnostamisesta. Meistä itse kukin voisi miettiä kuinka omalta osalta lisää biodiversiteettiä ympärillään, miettiä valintojaan ja pienentää hiilarijalanjälkeään, mutta kuinka saada ihmiset ymmärtämään? Kun ihmiset suuttuvat pienimmästäkin kritiikistä, ja uskokaa tai älkää Sir Attenboroughiakin haukutaan ekofasistiksi. Surullista. Ei ole minkäänsortin fasismia tai sosialismia tai mitään muutakaan ismiä huomata, että Tarzanilla ei ole enää viidakkoa, tai että ihmisiä on liikaa. 

Sekin mietityttää, että kun yksilön roolia korostavat oikealle kallellaan olevat näkemykset korostavat ihmisen vastuuta itsestään, niin mihin se vastuun teema jää kun pitäisi oikeasti ottaa kunnon vastuu myös luonnosta. Olemme nimittäin yhä edelleen osa tuota luontoa, ja jos hyväksytään hiljaa että luonto menee, niin samalla hyväksymme oman loppumme. 

Ja perhana, ihmisillä on tarjolla tietoa enemmän kuin koskaan. Sudenpentujen käsikirja aukeaa kännykästä helposti jos vain haluaa, niin eikö sitten ryhdytä pölhöilemään QAnoneiden ja ties minkä huuhaan mukana. 

Ihmiset, poliitikot ja uskonnot ja rahoitusjärjestelmät, toimikaa. Biodiversiteettiä Tarzanille, puut metsille ja vedet vesieläville.”

Kieltämättä aika ytimekäs päivitys, mutta kysymys siitä miten toimia jää yhä elämään. 

Ensimmäinen vastaus tuli ystävältäni, että emme selviä, koska olemme liian itsekkäitä todelliseen vastuunkantoon. Jos näin on, niin loppumme tulee olemaan hyvin verinen ja raaka. Sitäkään tuskin kukaan haluaa vai haluaako? En minä ainakaan. Olisi kurjaa, jos pieteetillä vaalimani mökki ja sen myötä molemmat blogit ja koko maailmani olisi jälkeeni tyhjillään luonnon nuollessa haavojaan ihmiskunnan haudalla. 

Yleinen nykyajatus on, että pyrkisimme minimoimaan aiheuttamaamme haittaa biodiversiteetille, mutta oma näkemyksemme on toisenlainen ja sen kautta selviytymisen avain on löydettävissä: se on siinä, että maksimoimme haittojen minimoimisen sijaan biodiversiteettiä ympärillämme. Uskomme nimittäin vahvasti, että voimme lisätä biodiversiteettiä, kunhan katsomme uusin silmin nykyisiä luutuneita tapojamme nähdä ja olla maailmassa. 

Mietitäänpä asiaa hetki: voisivatko katupuut olla huomattavasti tiheämmässä, voisimmeko toteuttaa kasviseiniä, erilaisia ruohokattoja, palauttaa nurmikoita niitylle ja varjella omassa vallassamme olevia alueita niiden biodiversiteettiä lisäten, ja niin edelleen? Kuulostaako vaikealta? Ei minusta. 

Tuo kuulostaa itseasiassa ihan hauskalle. No miksemme toimi siten? 

Itse olemme rakentaneet aika kuivalle ja kallioiselle kukkulalle melkoisen puutarhan ja olen toteuttanut samaa muilla vallassani olevilla maatilkuilla. Olen ammatiltani puutarhuri, joka lähti opiskelemaan biologiaa ja päätyi humanistiksi uskontotieteen pariin ja siitä kirjastomaailmaan tiedon vartijaksi ja jakajaksi, joten kaikkiaan se, että kirjoittaisin puutarhastani tai suhteestani ympäröivään luontoon onkin niin itselleni, kuin meille molemmille isompi ja vaikeampi juttu, eikä kirjoituksesta tahdo tulla mitään järkevää – asia on liian iso, liian syvällä ja laaja. 

Kasvatin parhaillaan 64 erilaista havupuulajia ja etsin niistä kestäviä kantoja ja jopa pyöritin jopa niiden tiimoilla yritystä viisi vuotta. Olen samalla istutellut oman arboretumin, joka hiljalleen kasvaa ja kypsyy, tosin hakattujen metsien keskellä, mikä toisaalta on tuonut vihreään keitaaseeni lisää luonnon turvapaikanhakijoita ja vahvistanut uskoani siihen, että metsänhoidon kova malli äestyksineen ei ole oikea tapa toimia. Autoni seisoi tuolloin talvet, samalla kun opiskelin. Tunnustuksena myös se, että olimme molemmat 1990-luvulla ympäristöjärjestössä aktiivisia toimijoita, mistä jäi hyviä muistoja ja paljon ystäviä. 

Nyt mietimme kuinka edetä? Autoon liittyvissä asioissa seuraamme kulutusta ja minimoimme ajot ja olemme päättänyt, että polkupyöräilyä tulee lisätä tulevaisuudessa. Samalla harmittaa läheisen älypyörätieprojektin biodiversiteettiä puiden kaatamisen myötä vähentänyt prosessi, joten asian olisi pitänyt sujua siten, että puita olisi istutettu enemmän. Ehkä niin tapahtuu myöhemmin. Puistotkin voivat olla tiheämpiä vaikka se tarkoittaisi valvonnan vaikeutumista, joten tarvitseeko sinne puistoon mennä pimeällä ja jaetaanhan huumeruiskujakin jo ilmaiseksi, joten puistot vehreimmiksi.

Ehkä omavaraisuuden lisääminen ruuantuotannon suhteen voisi olla järkevää, kuten myös ekologisista rakennusmateriaaleista kertominen ja näihin asioihin liittyvän avoimen tiedon jakaminen, mikä myös toimii siltana molempien blogieni aihepiiriin yhdistäväksi tekijäksi: nimittäin biodiversiteetin ja ihmislajin selviytyminen tarvitsee avointa ja rehellistä tietoa päätöksenteon tueksi eikä asioiden panttaamista ja populistista huutamista. Konservatiivisen on herättävä monimuotoisuuteen ja kuunneltava innovatiivisia ääniä, suojeltava vesistöjä ja metsiä ja liberaalimpien on laitettava rukkaset kätösiin ja keksittävä konkreettisia toimia. 

Ihmiset toimikaa kiukuttelun sijaa ja hakekaa biodiversiteettijumpasta hyvää mieltä. Siilin ja oravan kanssa jutteleminen on erittäin stressiä poistavaa ja hyvää mieltä antavaa toimintaa, linnunpönttöjen kanssa puuhaaminen maadoittaa turhat ajatukset ja hyönteishotellien rakentaminen virvoittaa kummasti. Tv-ohjelmien muotipihat soramonttukivineen jättipatioineen ja avoimien valokenttineen joutaa roskakoriin, joten seuratkaa mieluumin Strömsöön ekologisia jalanjälkiä puutarhan hoitamisessa ja opetelkaa kakkaamaan ulkohuussiin ja kierrättämään kuitit lannoitteeksi. Mitä kuninkaallisempia residenssejä byggaatte, niin sitä enemmän oikeasti kulutatte. Me renoveeramme vanhaa ja hyväksi havaittua. Sen myötä joku voisi miettiä kuinka globaalit rahamarkkinat saadaan biodiversiteetti- ja ilmastonmuutosjumpan taakse tukevasti seisomaan.