Sienet ja mikrobit vanhoissa taloissa




Sienien itiöitä, erilaisia mikrobeja ja mikro-organismeja löytyy kaikkialta, kuten myös koronakevät on virusten osalta opettanut. Näistä mikroveijareista itiöinä leviävien sienten elintapoihin kuuluu leijua ilman, tuulen ja väli-isäntien matkassa kaikkialle, koska niillä on mitä tärkein tehtävä hajottaa itselle ja muulle elämälle ravinteita ja palauttaa ne luonnon kiertokulkuun. Tähän luonnolliseen elämänkiertoon kuuluva lahotettavien sienten maailma kytkeytyy kuolleeseen, kaadettuun ja sahattuun puuainekseen, kuten vaikka hirteen, jos olosuhteet ovat suotuisat. Joten niiden elinpiirteistä ja biologiasta on hyvä olla tietoinen miettiessä vanhan puurakenteisen talon hankintaa. Jälleen kerran kannattaa huomioida se, että kaikki vanhat rakennukset eivät ole täydellisen hyviä, mutta aina jostain kertoo se, että ne ovat olleet suhteellisen kauan paikallaan.

Käydessäni joskus 1990-luvun alussa sieniluennoilla Helsingin yliopiston avoimella puolella sivusimme lattiasienten ja lahottajien elämää. Mutta nyt kymmeniä vuosia myöhemmin niiden prosesseista puurakenteissa on jo paljon enemmän tietoa kuin tuolloin, ja ajattelumalli on muuttunut yhä enemmän siihen suuntaan, että mitään epäluonnollisia vihulaisia ne eivät ole vaan ihan elämään kuuluvia organismeja, mutta vain jostain syystä ihmiselle väärässä paikassa, jos aiheuttavat ongelmia. Ja juuri tämä ”jostain syystä” on se, mikä pitää aina ensin miettiä ennen kuin hätääntyy. 






Useimmiten syy on talon huolimaton ylläpito, jolloin vesi tai kosteus on päässyt rakenteisiin eikä sen rakenne (enää) ole kuivuvaa tai tuulettuvaa sorttia. Esimerkiksi mineraali- tai lasivillaeriste on laitettu hirren ja ulkoseinän väliin minne on hiljalleen tiivistynyt kosteutta: sieniravintola on tällöin katettu odottamaan ensimmäisiä itiöitä. Tämä ja huono katto ovat nähdäkseni ne kaksi isoa syytä, jotka ovat tuhonneet vanhaa rakennusperintöä gryndereiden ohella. Kolmas lienee vanhan kivijalan betonointi ilman kosteussulkua hirren ja betonin väliin, jolloin kosteus on saattanut kiivetä maasta hirsirunkoon, koska kivi ei johda kosteutta, mutta betoni johtaa. 





Sienen syömä hirsi muuttuu hiljalleen rapsakaksi ja murtuu paloiksi, jolloin myös hyönteiset kiinnostuvat siitä. Olen miettinyt miksi Suomessa ei juurikaan ole Norjan tapaan yli tuhatvuotisia puurakennuksia ja osa syynä saattaa olla norjalaisen meri-limaston suolapitoisuus ja se, että taloista on pidetty tarkasti huolta. Suomen vanhimmat pystyssä olevat rakennukset löytyvät Kokkolan seudulta omalta rannikoltamme. Myös suot säilövät hyvin puuta, joten kulttuurimme vanhat puuesineet, kuten veneenrungot, on yleensä löydetty veden alta suolta. Tällöin puu on happivapaassa anaerobisessa loukossa eikä sen perinteiset lahottojat pääse siihen käsiksi. 
Japanissa vanhoja puurakennuksia huolletaan aktiivisesti ja siellä myös käytetään Yakisugi (焼杉) (Shou sugi-ban)  käsiteltyä puuta, missä puun pinta kuumennetaan ja hiillostetaan, harjataan ja öljytään. 



Suomessa vaativiin paikkoihin kannattaa valita oikein pihkaista hitaasti kasvanutta saaristolais- tai suomäntyä. Ikävänä tosiasiana se, että käytännössä ihmiset ostavat perinnetalon, ja ajavat lähimpään rautakauppaan, mistä sitä lautaa saa halvimmalla, ja sitten ihmetellään, kun väärään aikaan vuodesta kaadettu höttöpuu on aivan väärässä paikassa eikä kestä. Havupuut eivät pudota neulasiaan (oikeasti lehtiä), paitsi lehtikuuset ja talven lähestyessä niiden soluihin erittyy hartseja ja pakkasenkestoa avittavia aineita, jolloin ne saattavat talvella myös yhteyttää ja olla aktiivisia eivätkä siis täysin levossa, kuten ennen on uskottu. Talvikaadettu havupuu on siis kuivempaa ja sen soluissa on ”kovemmat myrkyt” kosteaan kesällä kaadettuun puuhun verrattuna. Myös puun koneellinen kuivaus saattaa aiheuttaa puun hartsien siirtymistä kohti pintasolukoita ja muuttaa puun rakennetta verrattuna hitaasti kuivuneeseen. 






Mutta mitä sitten, jos sieni yllättää? No, jäitä hattuun, koska ei se ole alien ulkoavaruudesta vaan ihan luonnollinen organismi sinulle väärässä paikassa. Homma etenee siten, että:

  1. Ensin vaurion kartoitus, jolloin tutkitaan mikä se on aiheuttanut ja korjataan juurisyy ensimmäiseksi. 
  2. Sitten tuijotellaan sienen sielua eli selvitetään mikä veijari on kyseessä. Mikäli syy on vuotanut tippalista seinän yläreunassa tai katto, jolloin vesi on tihkunut hirren ja tervapaperin väliin, tulee koko seinä riisua paljaaksi ja harjata hirret puhtaaksi. Saman joutuu tekemän, jos eristemateriaali on ollut virheellinen eli koko talo hirsirungolle. Sitten tökitään puukolla ja naputellaan. Lahot kohdat voi vaikka merkata tussilla. Jos puukko ei mene kuin sentin tai pari, niin syytä huoleen ei välttämättä ole. 
  3. Tämän jälkeen on erilaisia tapoja, joista tärkein on lahon poisto, kengitys ja hirrenveisto. Ne hirret missä sientä oli kuivatellaan, rakennetta voidaan lämmittää kunhan et polta koko mökkiä ja olemassa on myös kemikaaleja, mutta kaikkiaan kuivatus ja kuuma ovat kaikkien sienirihmastojen pahimmat viholliset. Rihmaston eliminoinnin jälkeen rakenteesta pitää tehdä sellainen, että kosteus ei pääse sinne pesiytymään ja tämän jälkeen talon puumateriaali voi kestää vielä satoja vuosia. 
  4. Pahimmassa tapauksessa talo tulee hävittää.

Sieniä on erilaisia ja niistä sellaiset, jotka kykenevät pumppaamaan kosteutta rihmastojensa kautta esimerkiksi talon ulkopuolelta vaikka vanhasta likakaivosta (lattiasienet, sädesienet) ovat harmillisia, kuten myös sellaiset jotka erittävät hermomyrkkyjä (sädesienet), mutta kaikki ne on mahdollista eliminoida, jos infektio on rajallinen. Toki lysti ei ole aina mitenkään halpaa ja työ vie aikaa, mutta museotaloissa ja kulttuurihistorialtaan arvokkaissa kiinteistöissä näin tulee tehdä. Työmäärät saattavat olla niin hintavia, että talon markkina-arvo saattaa sillä hetkellä pudota tontin hinnan mukaiseksi ja se myös saa monet pyrkimään kohti totaalista purkutyötä. Tilanne kannattaa kuitenkin aina arvioituttaa yhdellä tai kahdella sienivaurioiden asiantuntijalla, ja monesti saattaa lopulta selvitä pelkällä säikähdyksellä. 




Kannattaa muistaa, että sieni-itiöitä, rihmaston alkuja ja muita mikrobeja on kaikkialla ja tärkeintä ei ole pyrkiä nollatilaan vaan tehdä rakenteesta sellainen, että ne eivät oikein pääse pureutumaan niihin kiinni, tällöin niistä ei myöskään pääse ilmaan mitään toksiineja ja kaikki on hyvin. Vanhaa hirsitaloa ilman mikrobeja ei ole eikä tarvitse ollakaan kunhan kaikki on terveellisesti tasapainossa. Vertauksena puuveneen ja veden kohtaaminen, jolloin ymmärtää että vesi tai kosteus yksin ei puuta pilaa vaan materiaalin sulkeminen hengittämättömään tilaan ja hoidon laiminlyönti.










Painovoimainen ilmanvaihto


Koronan ruoskiessa sivilisaatiota olemme eristäytyneet omaan kotikoloon tekemään etätöitä. Puutarhan ja  pihan olemassaolo on osoittautunut erittäin iloiseksi henkireiäksi, kun seinät meinaavat eristyksissä kaatua päälle. Eteisemme näyttää myös saavan uuden pintasilauksen, sillä olemme asuneet mökissämme jo melkein viitisentoista vuotta. Niin se aika vain liitää. 

Ajattelin tänä keväänä päivitellä puutarhaan liittyviä asioita, mutta sitä ennen muutama sana talomme ilmanvaihtoon liittyvistä ratkaisuista. Ensimmäinen talomme tekninen ilmanvaihtumista edistävä ratkaisu on niinkin huima kuin avattavat ikkunat, mikä ei ole enää läheskään itsestäänselvyys uudemmissa taloissa. Kunnon läpivetoa ei mikään voita ja yleensä tuuletamme jonkin aikaa aamuisin ja iltaisin. Kesäisin ulko-ovemme on yleensä auki kuten myös myös joku ikkunoista. 






Huonekorkeus on vanhoissa taloissa yleensä korkeampi kuin nykytaloissa, joten ilmakuutioita on enemmän per lattia neliö. Sisäisestä ilmankierrosta meillä vastaa muuten tavallinen ilmalämpöpumppu, joka myös lämmittää tai viilentää tarpeen mukaan. Käyttö on myös huoletonta kunhan muistaa muutaman kerran vuodessa puhdistaa pumpun pölysuojat. Mutta mitä muuta? Mitä ihmettä se painovoimainen ilmanvaihto sitten on? Nimittäin se on se wanhan talon A ja O, niin sisäilman terveyden kuin myös talon säilymisen kannalta.






Se on yksinkertaisesti sitä, että lämmin ilma nousee ylöspäin ja viileämpi ilma pysyy alempana. Näin esimerkiksi pönttöuunilla lämmitettäessä korkealla ulkoseinässä oleva ilmaluukku eli räppänä avataan, jolloin uuni imee palaessaan ilmaa sen kautta, ja näin  huoneeseen saapuva uunia kohti menevä korvausilma kiertää yläkautta lämpimän ilmamassan läpi eikä vedon tunnetta synny. Kuulostaa varmasti aivan liian yksinkertaiselta ollakseen toimivaa, mutta se tosiaan toimiin. Räppänän kautta sisälle imeytyvä ilma ei tällöin tule mistään rakenteiden välistä vaan suoraan ulkoa. Talvioloissa ovat pönttöuunit ja hormi  aina lämpimiä, jolloin silloinkin kun uuni ei parhaillaan ole palamassa voi sen yläosassa olevan hormin ja räppänän avata, jolloin sama ilmiö toimii. Meillä toimii sama mekanismi myös suihkukopissa, missä on hengitysreikä omaan piipun hormiin, ja kun sen avaan niin humina vain käy, ja parasta kaikessa on se, että sähköä ei kulu lainkaan. Räppänään voi laittaa pölysuodatuksen ja räppänöitä voi olla useampikin. Kesäisin räppänä saa olla koko ajan auki.



Kuvassa pönttöuunin ilmastointiventtili, joka imee huoneilman hormiin. Alapellin ollessa kiinni ei pöntön lämmöt karkaa minnekkään. Kesäisin pidämme pellit ja venttiilit kokonaan auki, koska silloin ei tarvitse lämmittää. 



Toki asiaan nihilistisesti suhtautuva voi huomauttaa, että ulos poistuu karkuun hyvää lämmintä ilmaa, koska sitä ei oteta talteen. Tuokin on totta, mutta toisaalta puilla lämmitettäessä poltamme uusiutuvaa energiaa emmekä fossiilisia, joten se on hyväksyttävä osa biosfäärin kiertoa, ja kun ilmalämpöpumppumme syö tuulisähköä, niin koemme, että onneksemme kaikki turha tekniikka on saatu minimoitua. Asumme kuitenkin suojellussa vanhassa talossa, joka ohjaa valintojamme. Yleensä myös pieni vaihtelu sisälämpötiloissa ja runsas raitis ilma on kokemuksemme mukaan terveellistä. Kaupungissa ei tietenkään ole mahdollista, että kaikki palaavat puulämmitykseen eikä se ole myöskään ilman laadun kannalta suotavaa. Mutta maaseudulla tilanne on jo kokonaan toinen, ja tietysti näissä kaupunkien vanhoissa museotaloissa. Painovoimainen ilmanvaihto on kuitenkin tekemässä paluuta uusiin puulämmitteisiin taloihin ja se kylkeen on alkanut syntyä uusia innovaatioita.




Räppänä on hauskan näköinen ja toimintavarma.


Suihkussa käsitoiminen luukku ja vetoa riittää.


Wc- tilat ovat yleensä tuuletuksen kannalta se tärkeä ja oleellinen paikka, joten ne yleensä tarvitsevat ilmastointia. Ennen hyyskä tai ulkohuusi sijaitsi pihan perällä, mutta nykyisin taloissa sisällä, joten niiden, ja etenkin niihin liittyvien märkätilojen, suhteen on syytä olla tarkkana. Meillä asia on ratkaistu siten, että on sielläkin seinässä räppänä, jonka voi halutessaan sulkea. Se on mahdollista, koska wc sijaitsee ulkoseinää vasten. Monesti wc-tiloissa on ilmastointiventtiilissä sähkökäyttöinen ulospuhallus, joka on kytketty esimerkiksi wc:n valoihin ja puhaltaa näin käytön yhteydessä aromit pihalle eli mitään keskushormistoa ja lämmön talteenottoa ei siihenkään ole välttämättä asennettu. Toki moni asia riippuu myös tilojen koosta, sijainnista rakennuksen sisällä ja toisaalta valitusta lämmitysjärjestelmästä. Joten, jos uunit eivät lämpene, niin niiden ilmanvaihdon teho ei ole kummoinen. Ilmanvaihto on kuitenkin aina tärkeä osa niin talon kuin sen asukkaiden hyvinvointia, joten asiaan kannattaa kiinnittää huomiota.  











Wanhan Rauman fiilistelyä sekä jotain peltikatoista ja maaleista.





Vietämme kesälomasta osan mökillä ja tapaamme sieltä käydä Tampereen suunnalla lähiretkillä, joten tällä kertaa ajaa köröttelimme vähän kauemmas tutustumaan vanhan Rauman arkkitehtuuriin ja tunnelmaan. Palatessa kävimme Tampereella Amurin työväenkorttelissa. Molemmista kohteista kumpusi isoja ajatuksia ja etenkin Amurin työväenkorttelin ja sen ajan elämän ajatteleminen sai aikaan melkoisia tunnemyrskyjä.




Vanha Rauma on Porvoon, Turun ja muutaman muun rannikkokaupungin ohella sitä vanhinta suomalaista kaupunkikulttuuria. Loviisa ja Porvoo ovat lähellä Lahtea, joten niissä on tullut vierailtua useamman kerran. Tämä retkemme vanhaan Raumaan oli meille ensimmäinen kerta. Alue on arkkitehtuuriltaan ja olemukseltaan hyvin samantyppistä kuin vanha Porvoo, mutta laajudeltaan paljon suurempi. Oikeastaan vanha Rauma on valtava ja askelmittariin kertyi kunnioitettavat yli 13 000 askelta mukulakivillä. Siinä missä Porvoo alkaa olla turistien ylikansoittama on vanha Rauma mukavan väljä ja vanhasta arkkitehtuurista kiinnostuneelle oivallinen retkikohde. Muutakin rentouttavaa kuten ravintoloita riittää ja yöpymispaikkojakin löytyy. 





Tutkiskelin yleisen olemuksen ja fiilistelyn ohella maalipintoja, peltikattoja ja rakennusten yksityiskohtia. Vertailin nuorta Anttilanmäkeä niihin ja niin Raumalla, Loviisassa kuin Porvoossakin rakennustapa on korttelinomaista ja tiheää: näinollen portit ja pihojen aitaukset olivat komeita muodostaen omanlaisensa suljettujen sisäpihojen maailman, joissa oli rintarinnan moderneja grillejä, pergoloita, terasseja ja vanhoja rakenteita. Se ei häirinnyt, koska ne olivat piilossa julkisuudesta, joten mielestäni Anttilanmäelläkin sopii hyvin ottaa pihoilla ihan rennosti kunhan hoitaa sen perinnerempan ja ulospäin näkyvän asianmukaisella pieteetillä. Vanha Rauma on Unescon maailmanperintökohde, joten se on hyvä paikka myös vertailla entisöinnin laatua. Vanhaa Raumaa katsellessa en voinut olla miettimättä minkälaista olisi, jos Lahti ei olisi aikanaan palanut, ja meillä olisi Wanhan Lahti. Puretun Paavolan puutaloalueen kohtalossa on ollut paljon samaa kuin Tampereen Amurin työväenkortteleiden tarinassa. 

Blogin Perinteinen peltikatto tekstiin oli tullut hieman palautetta ja varmistin Raumassa kuinka siellä korjataan ja tehdään peltikattoja: siellä perinteinen metodi elää ja voi hyvin, joten katson olleeni oikeassa työtapojeni suhteen, mutta toki koska en ole peltiseppä on työnjäljessä varmasti ylimääräinen kamelinselkä, joka itseni huvittaa ja toivon etteivät peltiseppämestarit käytä minua tikkataulunsa taustakuvana. Seuraavan kuvakavalkadi retkestä ajatusten kera.


Vanhoja taloja korjailtiin kesän aikana aivan kuten Anttilanmäelläkin. Koputusta ja työmiehiä haalareissaan näkyi  puikkelhtimassa kortteleiden reunoilla.
Hämmenykselläni ei ollut rajoja kun huomasin eräässä talossa täsmälleen samanlaisen kattopalkin pään ja tekotavan muotoilun kuin omassa talossamme.
Sisäpihoilla oli nykyelämään kuuluvia asioita oleskelutiloineen, grilleineen,  sulkapalloverkkoineen, terasseineen ja  milloin mitäkin.

Hyvää ja kuivaa vanhaa puuta. Ilmeisesti paikassa on ollut vanha oviaukko, mihin on myöhemmin tehty oviaukko. Hirsiseinä on remontoijalle hyvin mukautuvainen kohde, mistä kannattaa ottaa vinkistä vaari nykytaloja rakennettaessa.


Jututin erään talon omistajaa, joka maalasi Uulan pellavaöljymaalilla taloaan, joka oli rakennettu 1800-luvun alkupuolella. Talonomistaja vaikutti nauttivan puuhistaan ja kertoili talostaan mukavia juttuja. Remppailu kun on vanhoissa taloissa elämäntapa.

Kurkistus sisäpihalle, missä ilmeisen hyvin osattiin nauttia kesästä.



Vähän iäkkäämpää peltikattoa kunnostettavana. Kylmä ylävintti on estänyt kosteuden tiivistymistä pellin alapintaan ja näin se on hyvin säilynyt samaan tapaan  kuten oma kylmän kuistimme katto.














Koukkurimallisia jalkarännejä ja perinteisesti tehdyt peltikatot olivat se mitä wanhassa Raumassa yhä tehtiin. Oli hyvä varmistaa asia, kun modernin tekotavan peltisepät sitä kritisoivat.



Perinteistä peltikattoa eikä kolmiorimallista nykymallin jalkaränniä..



Perinteinen peltikatto on koukkurimallisten jalkarännien ansiosta sirompi ja keveämpi oli se sitten hankalampi tehdä tai huonompi kuin nykyversion kolmiorimallinen.






Hieman iäkkäämpi käsin saumatta syöksytorvi.




Hieman uudempi käsinsaumattu syöksytorvi kuten meilläkin. Ostimme omamme Naroma nimisen peltisepänliikkeen kautta.


Kaunista ikääntynyttä maalipintaa. Vanha puu elää, mutta kestää isältä pojalle.



Maalin, joka ei ole pellavaöljyä vaan jotain esim. alkydiöljypohjaista maalia tunnistaa siitä kuinka se vanhetessaan irtoaa isoina repaleina maalipinnasta.



Vanhan peltikaton Sampo peltiä, jota ei enää valmisteta.

Sampoa vanhempaa kattopeltiä.


Amerikan maalta aikanaan maahan tuotua kattopeltiä.

Aito pellavaölymaali näyttää vanhetessaan krokotiilin nahalta eikä irtoa repaleina kuten alkydiöljymaalit. Se vain kuluu auringossa hiljalleen pois ja sen pigmentti liituaa, jota voi testata kostuttamalla sormen ja pyyhkäisemällä maalipintaa. Pinta huolletaan raaputtamalla irtoava pois ja maalaamalla päälle uusi pellavaöljymaali. Näin pinnan tekstuurista tulee kauniin elävä ajan myötä. Sekin on osa vanhan puutalon patinaa, mitä uudesta ei löydy ja kuuluu asiaan.


Kaunista pellavaölymaalattua vanhaa puupintaa, missä puun ikä näkyy ja valkoinen pinta on kuin kermaa puun päällä.





Ikä saa näkyä ja vaikka puu näyttää kuluneelta ja on sitä, niin se suinkaan ole mitenkään mennyt pilalle tai ole huonoa. Se vain on sitä patinaa.




Vanhaa ikkunan pokaa, missä valkoinen maalikerros muodostaa kauniin kermamaisen hunnun puun päälle. Eikä tälläkään ole toistaiseksi mitään hätää. Se kunnostetaan jossain vaiheessa ja taas maalataan, jolloin ikäänkuin uusi kierros lähtee taas alusta. Vanha puu on kuin luuta, jos se ei ole kastunut ja sen varmistaa juuri tämä paksu maalikerros. 


Vanhan Rauman Tammelan rakennusperintökeskuksen varaosapankki.





Kurkistus kakluunin sisälle.

Ennen ei materiaaleja noudettu lähi rautakaupasta.


Tammelassa oli tarjolla paljon hyvää tietoa maaleista.




Tässä tämänkertainen annos patinaa ja fiilistä. Ensi tekstissä enemmän ajatuksia maaleista, pigmenteistä ja vahoista. 









Maalit ja meisselit osa 1.




Vanhan talon ja toki uudemmankin maalaaminen tuntuu olevan monelle se ensimmäinen erä lähestyttäessä perinnemateriaaleja, -työtapoja ja -aineita. Joten avaamme hieman omaa filosofiaamme niihin liittyen. Yhtä oikeaa tapaa tai maalimerkkiä ei tarvitse olla kunhan ymmärtää tietyt periaatteet sen jälkeen tarjolla on kyllä useampi maalinvalmistaja johon tutustua ja mistä valita mieluisin. Maalin voi myös sekoittaa itse. Tämä kirjoitus aloittaa maalamiseen liittyvät blogitekstit ja toimii ennenkaikkea maalaamiseen liittyvän filosofian lähtökohtana. Toivottavasti näistä tulee olemaan jotain apua ja neuvoa apua asiasta kiinnostuneille.

Ensinnäkin emme halua kylvää talomme seiniin ja ympäristöömme mitään hemmetin muovihituleita ja akrylaatin hippusia, ja toiseksi sellaisten yhdisteiden raaputus uudelleen maalauksen yhteydessä pinnoilta voi olla myös hengityselimille ikävää. Puhumattakaan erilaisista kloori yms. johdannaisista homeen ja säilymisen turvana. Toiseksi puuseinä kyllä kestää maalamattomana, mutta harmaantuu eli myytti siitä että puu välttämättä tarvitsee maalia ei pidä paikkansa. Puun pitää olla paikassa, missä se voi välillä kuivahtaa ja materiaalien tulee olla hengittäviä. Kun maalataan, niin puun tulee olla kuivaa eli painepesurilla peseminen ja parin päivän päästä maalaminen ei välttämättä ole suositeltava yhdistelmä. Nykyään talon ulkovuoraus tunnutaan uusittavan kun siinä alkaa näkyä hieman elämän merkkejä ja ehkä sopii miettiä mistä kulutusyhteiskuntaan on tullut ajatus siitä, että patina on jotenkin hävettävää tai surkuteltavaa?

Yhteenvetona: perinteistä ja vanhempaa rakennusta maalattaessa maalissa ei tule olla pellavaöljyn tai muiden hyvien orgaanisten luonnonöljyjen, väripigmentin ja kuivikeaineiden lisäksi mitään muuta. Akrylaatit ja muut petrokemian muovipohjaiset alkydiöljyt voidaan suosiolla heivata romukoppaan, joten jo tässä vaiheessa totean, että sori vaan rakennusteollisuus ja sen kovan linjan ammattilaiset. Toki niillä voi olla paikkansa jossain kovan kulutuksen kohteissa ja uudemmilla erikoisemmilla pinnoilla, mutta ei museopytingin seinissä.



Maalisävyn etsintä ei aina ole helppoa, mutta onneksi koepurkkeja, karttoja ja  apua on tarjolla. Monesti listojen alta löytyy maalin oikea sävy kun auringonvalo ei ole päässyt sitä vaalentamaan.




Yhtenä tärkeänä pointtina maalityypin valinnalle on maalipinnan ja sävyjen luoma tunnelma. Ja se on suojelualueilla ja orgaanisen rakennuskulttuurin ystäville iso asia. Tuskin kukaan haluaa ostaa perinnetaloa, jos haluaa päästä helpolla. Se kun vaatii huolenpitoa ja ehkä vertaus puuveneisiin on tässä yhteydessä niin työn määrän kuin monen muunkin suhteen aika osuva. Vinyylipaneelit kuuluvat johonkin muualle ja jos meiltä kysytään, niin eivät mihinkään.

Maalasin aurinkoisen ja maalipinnalle hyvin vaativan seinän uulan petrooliöljymaalilla mihin sekoitin hieman kiinanpuuöljyä. Nyt maali on kestänyt toistaiseksi paremmin kuin aiemmin ja seuraan tilannetta.
Mitä sitten hyvässä maalissa on oleellista? Ensinnäkin väripigmentin sidosaineena toimiva öljyn laatu. Pellavaöljyjen proteiini yms. pitoisuuksissa voi olla vaihtelua, jonka selvittäminen on hyvän maalitehtaan tehtävä. Lisäksi maalissa voi olla jotain muita luonnollisia öljyjä tai vahoja kuten kiinanpuuöljyä, sitrusöljyjä ja maalipinnan kuivatusaineita. Maalin ohentamiseen suositellaan käytettäväksi pineeni- eli mäntytärpättiä maaöljytärpättien sijaan. Väripigmenttien maailma on sitten ihan oma juttunsa ja siellä mukaan astuvat mitä erilaisemmat yhdisteet, mutta oleellista niille on se, että ne ovat luonnosta peräisin. 


Vanhaa uuden paneelin alta löytynyttä paneelia vanhan maalipinnan kera.



Lyhyesti ja ytimekkäästi: maali ei ole myrkkyä missään elinkiertonsa vaiheessa ja se suojaa puuta hyvin ja on hengittävä. Perinnemaalina käytetty petrooliöljymaali on oma lukunsa ja se on aikanaan syntynyt kun pellavaöljymaalia pyrittiin jatkamaan kustannussyistä jollain niinpä joku keksi kokeilla petroolia, joka on alkaalinen raakaöljytisle. Wikipedian mukaan maalien sideaineina on käytetty aikojen kuluessa erilaisia vahoja, rasvoja, munanvalkuaisia, maitoa, verta, mehiläisvahaa, liimaa, arabikumia, ja kalkkia keskiajalta lähtien pähkinä-, pellava- ja unikonsiemenöljyä, sekä 1500-luvulta lähtien kuivuvia öljyjä.






Perinnemaalien valmistajia sattumanvaraisessa järjestyksessä: 



























K-pisteen seikkailut


Pohdin mikä olisi helpoin tai kätevin tapa kuvata suomalaisen perinnerakentamisen muutamia teknisiä yksityiskohtia siten, että ne avautuisivat helposti sellaiselle, joka ei niin paljoa tiedä aiheesta. Myös perinteisen rakentamistavan ja ekorakentamisen yhtäläisyyksiä löytyy hyvin paljon vaikka koko genre on paljon laajempi, joten rajaan aihetta oman taloni, sekä sen aikalaisten, niin hirsi kuin purueristeisten talojen joihinkin ehkä teknisesti tärkeimpiin asioihin. Sähköjohtoihin ja vastaaviin asioihin en tässä yhteydessä ota mitään kantaa, koska ne ovat periaatteessa osin myöhempää perua ja aihe kasvaisi aika laajaksi. Joten otan käsittelyyn hirren runkomateriaalina, ajatuksen hengittävyydestä, lämmityksen ja ilmanvaihdon ihmeet, purun, k-pisteen ja muutaman muun yksinkertaisen, mutta monille nykyihmisille vaikeasti ymmärrettävän ilmiön. Ennen kun rakentamisesta tuli nykyisenkaltainen kulutusbisnestä oli kaiken A ja O oli pitää asiat yksinkertaisina, mutta toimivina.

Ensin K-piste, joka on nimitys sille kohdalle missä kulloinkin ulkoilman ja sisäilman lämpötilan erotuksen nollapiste seilaa. Käytän sanaa seilaa, koska ulkoilman lämpötila ei koskaan ole vakio ja näin K-piste liikkuu eristekerroksessa. Periaatteessa tuolle K-pisteen alueelle saattaa kertyä kosteutta, mutta koska se tosiaan ei ole vakiopiste, niin myös kosteusherkkä alue on laajempi. Kovan pakkastalven kylmimpinä hetkinä K vaeltaa lähemmäs talon sisäseinän pintaa ja ulkoilman lämmetessä se vaeltaa kohti ulkopintaa. Lopulta lämpötilojen tasaantuessa se katoaa kokonaan. 

Oleellista kuitenkin on se, että se liikkuu ja pumppaa edestakaisin eristeessä. Juuri tästä syystä ekologiset materiaalit kuten hirsi ja puru ovat erinomainen valinta, koska ne kuivuvat. Erityisesti hirrellä on käsittämättömän hyvä kyky laajentua ja kestää kosteusvaihteluita sekä pumpata kosteus puunsyistä ulos vuosisatoja. Toki edellyttää, että siellä ei ole liimasaumoja ja, että se on kovasyistä ehkä aavistuksen pihkoittunutta. Hyvän laatuinen hirsi vain painuu ja kovettuu tässä liikkeessä vuosien aikana. Omassa remontissa kohtasin muutaman hirren, joihin ei moottorisaha meinannut kunnolla edes pureutua ja sahatessa pihka tuoksui kuin tuoreessa puussa. Hyvänä esimerkkinä puun kestävyydestä on Norjan tuhatvuotiset sauvapuukirkot ja vastaavat. Meillä valitettavasti Itä-Länsi maaottelut ovat tehneet aika ajoin selvää jälkeä näistä asioista ja vanhimmat puurakennukset taitavat asettua 1600-luvulle. Toki vanhempia hirsiä löytyy uudemmista ja siirretyistä rakennuksista. 

Kosteuden pitää kuitenkin päästä pois rakennusmateriaalista oli se sitten hirsi tai joku muu vastaava eriste ettei siitä tule kosteusloukkua. Näin maalipintojen laadulla, tuuletuksella, tapettien ja pintojen materiaalivalinnoilla pitää varmistaa asia. Esimerkiksi rossipohjainen lattia on hyvä, koska ilma kiertää sen alla ja kosteus haihtuu hyvin, mutta samalla pitää huomioida ettei ylös lattianpintaan tee kosteuslukkoa, jolloin kosteus tiivistyy esimerkiksi lattian pintamateriaalin ja laudan väliin. Kosteus kyllä hengittyy ulos, jos ilma alapohjassa kiertää, mutta jos ei niin alkaa tapahtua ikäviä asioita. Monesti esimerkiksi ennen tehty styroksin laittaminen lisäeristeeksi vanhan lattian päälle ja esim. muovimatot ovat ”syöneet” hyvin nopeasti niiden alla olleen lautalattian. Tuolloin olisi ehkä ollut järkevämpi uusia lattian eristeet kokonaan kuin lisäeristää rakennetta. Sama pätee seiniin: jos hirsiseinä ei pääse hengittämään lateksi (kumi) tai  alkydi (muovi) maalipintojen alla ja niiden päälle laitetaan vielä hengittämättömiä eli kostuessaan kuivumattomia rakennusmateriaaleja, niin kosteus tekee sitten mitä kosteus luonnollisesti tekee. 

Hengittävyys ja materiaalin kyky kostuessaan kuivua luonnollisesti on kaiken A ja O. Niin simppeliä se oikeasti on eikä asian logiikka vaadi kuin perusjärkeilyä. Älä laita mihinkään mitään mitä et voi maistaa ja mikä ei ole kostuttuaan kuivuvaa: sääntö pätee niin eko- kuin perinnerakentamiseen.

Meillä on sisäänrakennettu tapa nähdä sisä - ja ulkopinnat jotenkin erityisesti laadullisesti toisenlaisina: emme esimerkiksi halua tietää omien sisuskalujemme asioita, joten monesti myös seinien sisällä tai talon alla olevat asiat koetaan jotenkin likaisiksi ja näin vain remontissa lian ja pölyn kera avattaviksi. Tällä tavalla asian ei kuitenkaan pitäisi olla vaan talon näkymättömän sisuskalun tulee olla yhtä puhdasta, toki pölyistä se voi olla, mutta ei likaista, mustunutta, homeista tai pahalle tuoksuvaa. Esimerkiksi nyt keskusteluun rakennusmateriaalina noussut suoturve on materiaalina lähes ikuista ja ominaisuuksiltaan antiseptistä. Paras eriste aluskiven ja rungon väliin on koivuntuohi, joka luonnossakin saattaa kestää vuosisatoja lahoamatta kosteassa sammalmättäässä, näin koska tuohi sisältää hopeanitraatteja ja vastaavia kasvin omia lahontorjuntaan erikoistuneita aineita ja vahvaa korkkisolukkoa. 

Toinen seikka on se minkä päälle talosi on rakennettu. Rakennusmateriaalina iso porakivi eli kiviperustus on erittäin hyvä keksintö, koska se kestää kauemmin kuin sementti, joka alkaa rapistua hiljalleen viisikymmentä täytettyään. Kivi ei johda kosteutta toisin kuin semettijalka. Suoraa sade tms. vettä ei tietenkään saa koskaan päästä talon jalan ja rungon väliin. Sadetakki siis kuntoon.

Mikäli talo on purueristeinen, joka materiaali on sellainen, joka voidaan vaihtaa. Alhaalta ulkopuolelta seinälauta auki ja purut ulos. Lauta kiinni ja ylhäältä uudet purut tampataan tilalle. Helppoa ja halpaa. Jos runko on ollut sementtiperustainen, niin tuossa yhteydessä voidaan hyvin uusia rungon alapään mahdollisesti pehmenneitä pystylautoja. Puuta kun voi aina veistää. Myös koko sementtisen jalustan voi uusia osissa tai keralla. Jotkut jopa laittavat koko talonsa kellumaan pohjatöiden ajaksi, niin ja hirttä voi aina vaihtaa. 

Juuri tämän K-pisteen seilaamisen takia on suositeltavaa laittaa se lisäeristyskerros talon sisäpuollelle vaikka se parilla sentillä pienentääkin huonetilaa. Kerroksen tulee olla hengittävä ja se mitä pintaan laittaa ei ole myöskään ihan se ja sama. Toisaalta, jos kiireinen nykyihminen suostuu näkemään vaivan maalata kunnon pellavaöljymaaleilla, niin lopputuloksen syvyysvaikutelma ja pinnan sävyn tekstuuri kyllä palkitsee tekijänsä. Myöskin hengittävät tapetit ovat monesti hieman kalliimpia, mutta linjassa laadun ja näyttävyyden vaatimusten kanssa. Toki paikkapaikoin saattaa joutua tekemään valintoja näissä asioissa, mutta ei hätää. Jos siltä osin runko vuosien saatossa hieman kuluu, niin sitä sitten veistellään kuntoon silloin tällöin. Oleellista on, että suurin osa on hengittävää ja kuivuvaa. Se kyllä sitten antaa anteeksi muutaman hankalamman paikan. Mutta jos koko talosi on muovipussi, niin pidä ainakin sen vaatima tekniikka ajantasalla. Mutta sehän  olekaan materiaaleiltaan eko- tia perinnetalo eikä kuulu tähän keskusteluun. Itse en asuisi muovipussissa.

Tekniikkaan päästyäni muutama sana ilmanvaihdosta. Vanhaa puutaloa tuuletetaan paljon ja mikä sen kivempaa kesällä kuin olla ikkuna puutarhaan auki ja samalla talosi kuivuu. Se kuivuu myös perinteisesti lämmittämällä eli pönttöuunit, hellat ja kakluunit imevät lämmitettäessä ilmaa kauttansa ulos ja luovuttavat lopuksi kuivattavaa lämpöä sisälle. Tällöin lämmitettäessä avataan räppänä eli talon huoneiden katon rajassa oleva pieni luukku, mistä uuni vetää ilmaa sisäänsä ja ilma vaihtuu. Sisääntuleva ilma on tietysti kosteudeltaan samaa kuin ulkoilma, mutta lopuksi kun luukku ja uunin pellit suljetaan kesyttää ja kuivattaa uunin tarjoama lämpö ja infrapunasätely huoneilman mitä miellyttävimmäksi. Jos tuuletusluukua ei ole tai ei avata ottaa uuni korvausilman lattianaraoista, ikkunoiden raoista ja vastaavista jolloin sanotaan, että vetää. Joten hallitumpi parempi. Hyvillä ja laadukkailla polttopuilla myöskään hiukkaspäästöt eivät kohoa liian korkeiksi. Myös rossipohjn ilmaluukut tulee pitää kesäisin avoinna että rakenne kuivuu. 

Lopuksi muutama sana siitä pitääkö hirren ja ulkolaudoituksen välissä olla ilmatila: no ei pidä, koska kyse on perinnerakentamisesta, niin ei sellaista tapaa ennen ollut, joten miksi se sellaiseksi pitäisi muuttaa? Jos hirren ja laudan väliin ei laita mitään hengittämätöntä eikä sinne pääse sadevesi, niin se ja sama. Toisaalta miksi päästää kylmää ilmaa hirren ja ulkovuoren väliin lienee järkevämpi kysymys. Toki ei väli mitään haittaa jos maalivalinnat ovat kunnossa, mutta koska perinteisesti näin ei ollut, niin noudata vanhaa tapaa.

Omistan itse yhden pääosaltaan 1884 rakennetun kiinteistön, missä on joskus vuosien saatossa tehty vanhan julkisivun päälle levykoolaus ja pystyrimoitus reilulla ilmatilalla. Tutkin talon seinää sen alla ja löysin täysin originaalin ja onnekseni täysin käsittelemättömän vanhan seinäpinnan. Mietin mitä sille tekisin ja päätin säilyttää levypinnat niin kauan kun ne kestävät ja vasta sitten materiaalin elinkierron päätyttyä on syy kajota sen alla olevaan hyvin taltioituun pintamateriaaliin. Ei siis kannata aina hoppuilla ja näin tehtynä ja hoidettuna talosi kestää isältä pojapojapojatyttärensikonveljenpojalle.


Blogin tulevaisuus?



Mietimme blogin tulevaisuutta ja kuin yllättäen höyryävien kaakaokuppien ja iloisen takkatulen loimussa ilmoille nousi ajatus kirjoittaa renoveerauksen tiimoilta jonkinlainen painettu teos, ehkä jopa ihan kunnon kaunokirjallinen kirja: muistiinpanoja, kuvia, cocktail ohjeita, ruokareseptejä, runoja ja sen sellaista on matkan varrelta kertynyt ihan kiitettävästi.

Samalla pohdimme olisiko järkeä laajentaa blogin aiheita ekorakentamisen suuntaan, ja miten näitä teemoja lomittaisi toisiinsa? Onko vanhan talon remontoiminen aina sitten ekologista, ja onko vanha neuvo aina uutta ekologista parempi, entä mikä on ekorakentamisen ja vanhan remontoimisen hiilijalanjälki? 

Kysymyksiä on paljon ja kuten tiedämme taustalla väijyy ilmastonmuutos ja teknologiauskon ylikoneelistettujen uudisrakennusten homeongelmat sekä huono rakentamisen laatu. Ehkä pointti on siinä, että kaikille ei kuitenkaan riitä vanhoja taloja, eivätkä ne kaikki ole edes hyviä, mutta niissä on monia aikanaan hyväksi havaittuja rakennustekniikoita ja materiaaleja, joten ehkäpä myös uuden talon voi tehdä osin vanhoin konstein? Ja miksei vanhoja tekniikoita voisi kehittää ekologisesti ja kestävällä periaatteella eteenpäin?

             

                                                       Moderni hirsitalo

Blogin viimeinen kirjoitus

Tämä on Talon viemää -blogimme viimeinen kirjoitus, ja se ilmestyy poikkeuksellisesti myös  asukasyhdistyksen sivulla. Blogimme käsittelee p...