Vanhan hirsirungon korjaaminen

Useimmille tulee hirsiseinä sanasta ensimmäiseksi mielikuva hohtavan vaaleasta virheettömän tasaisesta hirsiseinästä osana sisustusta sisustuslehtien kuvaston esitysten tapaan. Valitettavasti hirsiseinä vanhoissa taloissa on harvemmin mielikuvia vastaavaa, eikä sen sellaista edes tarvitse olla. Useimmiten se on harmaata ja aikanaan useampia vuosia ilman maaleja ollut, koska ennen hirsien annettiin laskea ennen laudoitusta. Hirsi ei myöskään ollut koneellisesti sorvattua vaan piilukirveellä tasoitettua tai sitten osin pyöreäksi jätettyä hyvää luonnonhirttä. 

Se mikä tekee poikkeuksen nykyhirsiin on siinä, että puuta valittaessa osattiin ottaa hitaammin ja oikeilla paikoilla kasvaneet rakennushirsiksi. Niinpä niiden puuaines on vuosienkin jälkeen kovaa. Rungoille on saatettu tehdä virheitä, tai esimerkiksi sodan jytkeessä pommi on saattanut viedä talon kulman. Kaikki on kuitenkin osattu korjata, koska puu on materiaalina hyvin korjauskelpoista. Anttilanmäellä on myös käytetty Afrikan parruksi nimitettyjä hirrenpätkiä, joita saatiin muistaakseni kuljetusten tukipuista. Puuta siis löytyy monessa muodossa, pitkittäin ja poikittain. Jos korjaustarvetta löytyy, niin maltti on valttia.

Oleellista vanhaa puurakennetta korjatessa on riisua se kunnolla näkyviin ja poistaa kaikki vanhat eristevirheet, kuten lasivilla tai vastaavat. Ne eivät kuulu hyvän hirren eristeeksi. Orgaanista orgaanista vasten periaate toimii pitkässä juoksussa parhaiten. Sen jälkeen tulee kartoittaa kulumat ja kohdat jotka tarvitsevat uutta puuta. Ja vasta tämän jälkeen katsotaan tuentatavat, oikaisut ja vastaavat. 

Näkymiä vanhassa Porvoossa.

Hirsirunkoa tuetaan följareilla, jotka ovat yleensä hirttä, ja ne asettuvat rakenteeseen pystysyynnassa, molemmin puolin hirsirunkoa, läpipultattuna. Porvoossa näkee paljon hyvin följaroituja, hieman vinossa nököttäviä arvotaloja. Föjaroinnin lisäksi puuta vasten voidaan koolata ristiin laudoittamalla uutta pintaa, jolloin ristiin naulaaminen muodostaa lisätukea. Paksusta lattaraudasta voidaan tehdä ristituentaa ja lisätukea kuten myös kulmatukia. Sitä voi hyvin taltata hirsirunkoon pinnan tasalle ja niin edelleen. Eli runko kuin runko on täysin korjattavissa seuraavalle sadan vuoden matkalle. 

Tuennan jälkeen on mahdollista tukea hirsirunko teräs tai hirsitukien päälle lepäämään ja poistaa esimerkiksi vanha kellari tai talon alaosa ja rakentaa se kaikessa rauhassa uudestaan. Näin on myös Anttilanmäelläkin tehty (hatunnosto Petrin L. suuntaan). Piipun rakenteet on tuossa yhteydessä hyvä miettiä eli muurataanko uudestaan vai holvataan kiinni uuteen kellariin. 

Näkymä vanhassa Porvoossa.

Eristystöiden suhteen suosittelen savilaastia, olkilevyä, hamppukuituja, pellavaeristeita, puuriveeristemateriaaleja jne. Sen kauniin hirsiseinän voi sitten hoitaa panelilla mihin katsoo tarpeelliseksi. 

Toki kannattaa muistaa, että näin ison peruskorjauksen keskellä ei ehkä asuta samaan aikaan ja, että työt saattavat tulla miltei uuden rakennuksen hintaisiksi, mutta näin suojelluissa rakennuksissa toimitaan, jos halutaan elää suojelutavoitteen mukaisesti. Arvoltaan jämptisti peruskorjattu on uutta vastaava, ja antiikkiselta patinaarvoltaan pitkässä juoksussa uutta arvokkaampi, kun näitä ei saa enää kaupasta.

Tässä muutamia linkkejä osviitaksi, jos asia jotakuta kiinnostaa:

Instagramissa: werstaspetraamo

Typpö, Lauri. 2020. Vanhan hirsirungon korjaaminen

Jaakkola, Aapo. 2013. Hirsirakenteiden suoristus. Oikaisu ja tuenta menetelmiä.

Museovirasto. Korjauskortisto. Hirsitalon rungon korjaus.

Tuuma.net hirsirungon täsmäkorjaus

Vihreä kamari.blogspot.com Paljon hyviä kuvia hirsirunkojen korjaamisesta

Anttilanmäen historiallisesti arvokkaita piirteitä

Hieman syventävää tietoa Anttilanmäen historiallisesta olemuksesta. Anttilanmäki on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi rakennetuksi ympäristöksi aikanaan Museoviraston ja Ympäristöministeriön tekemän arvioinnin perusteella. Tällaisia arviointiperusteina ovat olleet arkkitehtoniset, ympäristölliset ja historialliset arvot. Näiden lisäksi  arviointikriteereinä on ollut tyypillisyys, harvinaisuus, alkuperäisyys, edustavuus, yhtenäisyys, kerroksisuus, sopusointuisuus, vaihtelevuus, avainkohde, opetus- ja tutkimusarvo, symbolimerkitys ja intensiteetti. Näitä mitattavia määreitä ja ulottuvuuksia on melkoisesti, niinpä moinen valtakunnallisesti arvokkaaksi määrittely ei ole mikään kevyt prosessi eikä irtoa ihan helposti. Tällaisia vanhoja kiinteistöjä alueella on peräti 86 kappaletta eli 70% rakennuskannasta. Osa vanhoista taloista on kuitenkin ehditty purkaa ja toivoa sopii ettei niitä enää purettaisi enempää. Kuvissa osin jo kadonneita taloja.

Kurhilankatu 12, kuvaaja Antti Miikkulainen, 1965. Lahden kaupunginmuseo.

Kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi katsotun miljöön suojeleminen tapahtuu suojelukaavan kautta ja sitä valvoo Lahdessa kaupunginmuseo sekä kaupungin rakennusasioita hoitava  rakennusvalvonta. Asukasyhdistyksen ja museon näkökulma rakennussuojeluun on yhteneväinen ja museo toteuttaa kaavan henkeä lausunnoissaan, eikä yhdistyksellä ole syytä moittia museon lausuntoja. Kaupunginmuseoon ja rakennusvalvontaan voivat olla yhteydessä myös yksityishenkilöt, joten jos jokin asiassa askarruttaa, niin kannattaa olla rohkeasti yhteydessä.  

Anttilanmäki on inventoitu ja asiantuntijat, tai kuka tahansa, löytävät helposti näitä arvokkaita yksityiskohtia Anttilanmäen rakennuskannasta: 

- arkkitehtuuriltaan klassisen kauniita rakennuksia

- isotkin rakennukset sopusuhtaisia

- hirsirakennuksia

- 86 kpl vanhaa rakennusta ja yhtä monta vanhaa talousrakennusta

- 70% rakennuskannasta vanhoja

- talousrakennukset käytössä

- kirvesmiesten taidonnäytteitä

- eri tyylisuuntia 1900-luvun alusta lähtien

- mansardikattoja

- monissa taloissa frontoni

- jugendin piirteitä julkisivuissa

- erityisen paljon jugend ikkunoita (ikkunan yläosassa pienet ruudut)

- kaarevia vintin ikkunoita

- klassisminajan koruttomia ja vaatimattomia julkisivuja

- monimuotoisia T-ikkunoita (klassismin ajalta)

- pienä sieviä erkkereitä

- pieniä sieviä kuisteja

- vanhaa perinnekasvillisuutta

Museoviraston ja Ympäristöministeriön inventoinnin tulokset näkyvät Anttilanmäen asemakaavassa, joka löytyy yhdistyksen sivustolta. Kaavoittajat ovat velvollisia toteuttamaan valtakunnallisia alueenkäyttötavoitteita, mitä vielä ELY keskus vahtii. Kaavassa on jokainen rakennus on erikseen suojeltu, sille on annettu julkisivumääräys ja sen ulkorajat on kaavakarttaan merkitty. Toisinsanoen jokaisen asuinrakennuksen rakennushistoriallinen suojelustatus on merkitty tarkoilla merkinnöillä kaavaan. Mikäli haluat etsiä vanhoja kuvia talostasi, niin laita finna.fi hakuun kotiosoitteesi kadunnimi ja numero. Oheiset kuvat on poimittu Finnasta.

Kuvaaja: Yrjö Puuperä, 1974.  Lahden kaupunginmuseo.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että korjatessasi vanhaa rakennustasi tulee sinun tehdä asia samanlaisilla materiaaleilla ja olla asiassa yhteydessä rakennusvalvontaan. Mikäli joku kehottaa toimimaan rakennusta muuttaen rakennustapaohjeistuksen vastaisesti, niin suosittelen vaihtamaan sellaista asiantuntijaa. Tottakai rakennusten korjaaminen on sallittua ja niin tuleekin tehdä kuin antaa kiinteistön mennä pilalle, mutta pointti on siinä kuinka se tehdään oikein. Ja tämä asia on myös viime kädessä koko tämän blogin aihepiirien ydintä. 

                                                                        KAAVAKARTTA

                                                                       KAAVASELOSTUS

Näkymä Riihitieltä. Lahden kaupunginmuseo.

Anttilanmäen kaavalla suojeltu alue on pitää sisällään runsaasti yksityiskohtia, joista käsin on katsottu suojelemisen tarpeen nousevan. Mikäli tällaiset yksityiskohdat kadotetaan, niin voisi olla vaikeaa osoittaa mikä on suojelun kannalta enää oleellista ja mikä ei. Toisaalta on myös esitetty, että täällä pitäisi saada muokata taloja vapaammin, että näin toimiessa suojelu toteutuisi parhaiten, on yksinkertaisesti yksityinen kannanotto eikä edusta järjen käyttöä millään tavalla, koska suojelun tarkoitus on hidastaa ja pysäyttää muutosta, eikä tieten tahtoen nopeuttaa sitä.

Näkymä Kurhilankadulta, kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo.

Kaikenlainen lisärakentaminen ja vapaa muokkaaminen uudenlaiseksi on yksinkertaisesti kiellettyä toimintaa ilman museon ja rakennusvalvonnan lupaa. Asukasyhdistys tai kukaan yksityinen arkkitehti tai suunnittelija ei siis voi muuttua luvaksi. Se, jos rakennusvalvonta tai museo ei kykene suoriutumaan tehtävistään, on sitten kokonaan toinen luku. On myös esitetty ettei alueella olisi ainuttakaan arkkitehtuurisesti arvokasta rakennusta kertoo enemmän ehkä siitä, että arkkitehtien maailma rakentuu erilaisista näkökulmista, kuin siitä etteikö perinteisellä suomalaisella puurakentamisella olisi arvoa. Eikä arvoa aina mitata sillä, että paikalla olisi Alvar Aallon tai vastaavan nimiarkkitehdin luomus, vaan arvoon vaikuttaa moni muukin asia.

 

Palokalustokaappi. Kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo.

Olen huomannut, että iäkkäämmille ihmisille jo nyt satavuotias puutalo ei välttämättä ole mitenkään ihmeellinen asia, kun he ovat niitä koko ikänsä nähneet, mutta meille nuoremmille aikakausi ennen 1950-lukua on jo kaukana historiassa, saati 1800-luku. Vanhoja hirsirunkoja, timpureiden käsityötaidon näytteitä ja menneen ajan rakennuksia ei nyt vain ole enää yhtään menetettäväksi, kun sellaisia ei saa enää kaupasta lisää. 

Vanha sauna Liisankatu 13. Kuvaaja Yrjö Puuperä 1974. Lahden kaupunginmuseo.

Toki voihan olla että joitain arkkitehtipiirejä hiertää ajatus siitä, että tulitikkuaskin kanteen timpurin hahmottelma talo on tosiaan kestänyt sodat ja Suomen itsenäisyyden ajan, toisin kuin nyt osin jo purettettava uudempi kiinteistökanta. Monissa kiinteistöissä on tehty sadan vuoden aikana muokkausia ja remontteja, jotka kiinteistöä suojeltaessa käsitetään siihen astiseksi talon kerrostumiksi, mutta suojeluhetkestä eteenpäin tilanne jähmettyy ja muuttuu erilaiseksi ja hyvin hallituksi. Näin yhteenvetona se, että perinteen vaaliminen ei mielestäni suojelluilla alueella tee tilaa näkyvälle modernille rakennusarkkitehtuurille, joten jos halutaan nykytaidetta ja ajanmukaisuutta, niin silloin vanhan ja suojellun äärelle ei ehkä kannata asettua.  

Ulkorakennus Liisankatu 4, kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo.

Itseäni kiehtoo juuri alueen kansanrakentamisen perinne ja sen yhdistyminen Lahden historiaan, joka tulvii ahkeruutta, yritteliäisyyttä ja elämää, siis ei niinkään jonkin nimekkään arkkitehdin ainutkertaisen luomuksen olemassaolo, joskin nekin ovat kiinnostavia, mutta eri yhteyksissä. Se on varmasti myös totta, että monet taloista ovat pieniä nykyasumisen mittapuun mukaan, mutta toisaalta eikö meidän pitäisi nyt ilmasto- ja ympäristömuutoksen aikakaudella opetella taas tyytymään vähempään. 

Liisankatu 4 kuisti, kuvaaja Yrjö Puuperä, 1974. Lahden kaupunginmuseo

Vanha rakennusperintö ja lastuava puuntyöstö

Olen talven kuluessa harrastellut puuseppäilyn jaloja taitoja pienessä vintin tilassa ja samalla kolunnut maailman ihmeitä asiaan liittyen. Mielessäni liikkuu monta ajatusta eikä vähimpänä se, että metsien ja puiden kansana oma lastuavalla työstöllä puuta työstävä puusepän ala on maassamme jokseenkin lapsen kengissä, jos sitä enää kunnolla edes onkaan. Ilmeisesti mekaaninen puunjalostus on dominoinut alaa ja hienopuusepän näpertelyjä ei ole jostain päättäjien norsunluutorneista enää edes huomattu. 

Minulla ei ole mitään mekaanista puunjalostusta vastaan, mutta jotenkin kummallista ettei sen rinnalla voisi olla jotain muutakin. Tämä liittyy oleellisesti vanhoihin taloihin, koska ne kytkeytyvät puuntyöstämisen perinteisiin, joten seuraavaksi pieni nojatuolimatka kauas missä pippuri kasvaa ja takaisin. Ehkä tästä joku saattaa saada elämyksiä ja vaikka uuden harrastuksen kiireen keskelle.

Iwao Woodin taidonnäyte:

 

Tulevaisuudessa automatisaation edetessä ennustan pienimuotoisemmalle puuta käsin lähestyvälle renessanssia ja valoisaa tulevaisuutta, koska ihmiset haluavat designia koteihinsa ja toiseksi ihmiset ovat alkaneet huomata, että se on oikeastaan aika mukavaa puuhaa. 

Meille on viime vuosikymmenen kuluessa syntynyt vaivihkaa suoranainen soitinrakentajien alakulttuuri, jonka kärjessä keikkuvat sellaiset kitaranrakentajat kuten Ruokangas ja vastaavat. Facebookin ryhmissä on harrastelijarakentelijoita jo runsaasti. Asioiden lopputulemana se, että nyt ollaan avaamassa erikoisliike, siis kivijalkakauppa, mihin harrastelija soitinrakentaja voi viedä rakentamansa soittimen myyntiin. Näyttää vahvasti siltä, että vanha maailma tulee joiltain osin uusissa vaatteissa takaisin. Kannattaa muistaa, että Anttilanmäeltä on aikanaan moni suomalainen kalustepuusepän yritys lähtenyt maailman valloitukseen – Lahti on myös muinoin ollut puuseppien kaupunki. Kannattaa muistaa, että puusepälle puu ole vain kuollutta puuta vaan siihen liittyy myös tietoa eläviin puuvartisiin liittyen.

Tarkoitan lastuavalla puuntyöstöllä esimerkiksi käsihöylän käyttöä, joka leikkaa suoraa lastua puun pinnan myötäisesti. Sen sijaa konehöylän terä on pyörivä ja tekee mikrotasolla hieman erilaista jälkeä. Lastuava työstö liittyy enemmän käsillä tekemiseen, joten käsitteenä lastuava työstö toimii tässä hyvänä ajatuksia kokoavana työkaluna. Nykyisin  useimmat käyttävät miltei kaikessa sähköisiä työkaluja, joten esimerkiksi listaprofiili tehdään pyörivillä koneterillä, ja siinä se onkin hyvä metodi: sillä on oma paikkansa ja isoja kappaleita työstettäessä se on paras keino. Mutta pienissä yksityiskohdissa, kuten hirrenveistossa, korjauksissa ja esimerkiksi kalustepuusepän puuhissa lastuavalla käsityöllä voisi olla isompikin rooli.

 

Ensimmäinen havaittava pullonkaula omien taitojen lisäksi on laadukkaan puumateriaalin saatavuus. Nimittäin hitaasti tapulissa ulkokuivattu puu olisi parasta. Surullista, että meillä on pelloilla vanhoja notkoja latoja tyhjinä ja romua täynnä sen sijaan, että niissä olisi puuta kypsymässä. Nykyinen kuitupuut orientoitunut metsäteollisuus on myös hyvin yksioikoinen eikä pihlajaa, haapaa, katajaa tai muita arvokkaampia puulajeja ole kunnolla saatavilla : esimerkiksi pähkinäpuuta ei meillä ole kasvamassa eikä kypsymässä tapuleissa, vaikka meille kestäviä kasvikantoja on kiikutettu korkeilta vuoristoilta jo vuosisadan. Tässä ehkä pientä piikkiä sinne MTK:n ja Keskustan osastolle, sori vaan. 

Onneksi maailma menee eteenpäin ja tässä asiassa sosiaalinen media on onnistunut hyvin yhdistämään harrastelijoiden ja puunsahaajien kohtaamisen ja ennustan puun pienimuotoisesta kotitarvesahaamisesta kasvavaa trendiä. Puun valinta metsästä ja oikeanlainen sahaaminen on kuitenkin oma taiteenlajinsa. 

Seuraava pullonkaula on käsityökalujen saatavuus ja tietotaito mitä kaikkea maailmasta löytyy. Sitten kun taidot, työkalut, laadukas puumateriaali yhdistyvät vanhan rakennuksen arvostamiseen, niin jo rapistuneesta rungosta tekee ihmeitä. Metodeja tukea, nostaa ja liikutella rakennusta on erilaisia följareista teräspalkkeihin ja ilmatyynyihin. 

Sitten avaan hieman omia internetpolkuja, joita seurailen ja joiden sisältöä mietiskelen. Ensimmäisenä talttojen maailma. Perus rautakaupan talttavalikoima on aika mitätön verrattuna siihen, mitä oikeasti on olemassa. Talttoja alkaa löytää internetistä hakusanalla CHISEL. Sitten hakusanaan voi lisätä etuliitteeksi esimerkiksi JAPANESE -sanan. 

Tästä blogista on hyvä aloittaa talttamaailman ihmeiden tutkiminen: 

https://www.woodcraft.com/blog_entries/handmade-japanese-chisels#

Samalla puuntyöstöön ja talttoihin alkaa liittyä raudan ominaisuuksin liittyviä asioita sekä myös taito kuinka taltta teroitetaan. Japani ja Suomi ovat yhteiskuntina erilaisia, mutta silti ei voi olla ihmettelemättä kuinka hyvin korkean teknologian Japani on säilyttänyt perinteiset vuosisataiset käsityöperinteet ja niihin liittyvät ammatit. Johtuuko se paljon isommasta väestöpohjasta vai jostain ihan muusta, mutta mistä? Ammattiylpeydestä, perinteestä, uskonnosta, en tiedä.

Kirjoittelin aiemmin norjalaisista sauvakirkoista ja tuhatvuotisista hirsirungoista, joten aika näyttää jääkö meiltä omasta ajastamme tuhannen vuoden päähän puisia rakenteita? Enkä tarkoita säästettävillä vain sellaista, jonka piirteet ovat jotenkin arkkitehdeille ainutlaatuiset, vaan yleisesti hirsirunkoja, yksityiskohtia ja niin edelleen. Sillä niitä nyt iäkkäitä ei ole enää yhtään liikaa vaan päinvastoin.

 

Seuraavaksi on syytä miettiä sahaamista, sillä että ei ole lainkaan yhdentekevää minkälaisella hammastuksella ja miten puuta sahataan. Ohessa hyvä Youtubevideo aiheesta:

 

Lopuksi suosittelen katsomaan Mr. Chickadee Youtube-kanavaa, koska miehen puuhastelu on miltei terapeuttista. Olisiko tästä uusi terapiamuoto masentuneille ja hermostuneille? Ehkä suojellut vanhat puutalomiljööt kantavat huomassaan jotain psyykkisesti perustavammanlaatuista kuin sementtilähiöt. Joten annetaan sahojen vinkua, talttojen kopista ja maalipensseleiden viuhua.

Loppukaneettina se, kuinka moni meistä osaa katsoa laudan höyläysjälkeä, että se tulee oikein päin jolloin höylän jälki asettuu kuin kalansuomu eikä  päästä vettä niin helposti sisään?

Sir David Attenboroughn testamentti

Katselimme pienen talomme pienestä televisiosta Netflixiin sir David Attenboroughn testamentin. Samalla mietimme, että olemme varttuneet tuon nyt 94-vuotiaan miehen kertomusten, kuten myös Jacques Cousteaun Merten salaisuuksien matkassa. Nyt kuitenkin ihmissuvun aika käy vähiin biodiversiteetin katoamisen ja ilmaston lämpenemisen myötä. Onneksi tiedämme syyt ja seuraukset, joten on aika toimia. 

Miten tämä sitten liittyy  elämään pienellä Anttilanmäen kukkulalla ja tähän blogiin eli mitä minä voisin tehdä omalta osaltani? Laitan tämän kirjoituksen myös toiseen tiedon ja kulttuuri-ilmiöiden maailmaa sivuavaan blogiin, koska näitä molempia yhdistää tieto ja tiedon tarve, mitä tarvitaan tulevaisuudessa niin perinneremppaamiseen, opiskeluun, tutkimiseen, puutarhanhoitamiseen ja luonnonsuojelemiseen. Siitä  taas nousee vastauksia siihen kuinka kukin osaltaan voi kantaa pienen osansa luonnon biodiversiteetin yhteiseen kekoon. 

Laitoin Attenboroughn testamentin jälkeen sosiaaliseen mediaan päivityksen: 

”Ihmissuvun aika käy vähiin. 

Kiitos kuitenkin Sir Attenboroughille asian sinnikkäästä esiinnostamisesta. Meistä itse kukin voisi miettiä kuinka omalta osalta lisää biodiversiteettiä ympärillään, miettiä valintojaan ja pienentää hiilarijalanjälkeään, mutta kuinka saada ihmiset ymmärtämään? Kun ihmiset suuttuvat pienimmästäkin kritiikistä, ja uskokaa tai älkää Sir Attenboroughiakin haukutaan ekofasistiksi. Surullista. Ei ole minkäänsortin fasismia tai sosialismia tai mitään muutakaan ismiä huomata, että Tarzanilla ei ole enää viidakkoa, tai että ihmisiä on liikaa. 

Sekin mietityttää, että kun yksilön roolia korostavat oikealle kallellaan olevat näkemykset korostavat ihmisen vastuuta itsestään, niin mihin se vastuun teema jää kun pitäisi oikeasti ottaa kunnon vastuu myös luonnosta. Olemme nimittäin yhä edelleen osa tuota luontoa, ja jos hyväksytään hiljaa että luonto menee, niin samalla hyväksymme oman loppumme. 

Ja perhana, ihmisillä on tarjolla tietoa enemmän kuin koskaan. Sudenpentujen käsikirja aukeaa kännykästä helposti jos vain haluaa, niin eikö sitten ryhdytä pölhöilemään QAnoneiden ja ties minkä huuhaan mukana. 

Ihmiset, poliitikot ja uskonnot ja rahoitusjärjestelmät, toimikaa. Biodiversiteettiä Tarzanille, puut metsille ja vedet vesieläville.”

Kieltämättä aika ytimekäs päivitys, mutta kysymys siitä miten toimia jää yhä elämään. 

Ensimmäinen vastaus tuli ystävältäni, että emme selviä, koska olemme liian itsekkäitä todelliseen vastuunkantoon. Jos näin on, niin loppumme tulee olemaan hyvin verinen ja raaka. Sitäkään tuskin kukaan haluaa vai haluaako? En minä ainakaan. Olisi kurjaa, jos pieteetillä vaalimani mökki ja sen myötä molemmat blogit ja koko maailmani olisi jälkeeni tyhjillään luonnon nuollessa haavojaan ihmiskunnan haudalla. 

Yleinen nykyajatus on, että pyrkisimme minimoimaan aiheuttamaamme haittaa biodiversiteetille, mutta oma näkemyksemme on toisenlainen ja sen kautta selviytymisen avain on löydettävissä: se on siinä, että maksimoimme haittojen minimoimisen sijaan biodiversiteettiä ympärillämme. Uskomme nimittäin vahvasti, että voimme lisätä biodiversiteettiä, kunhan katsomme uusin silmin nykyisiä luutuneita tapojamme nähdä ja olla maailmassa. 

Mietitäänpä asiaa hetki: voisivatko katupuut olla huomattavasti tiheämmässä, voisimmeko toteuttaa kasviseiniä, erilaisia ruohokattoja, palauttaa nurmikoita niitylle ja varjella omassa vallassamme olevia alueita niiden biodiversiteettiä lisäten, ja niin edelleen? Kuulostaako vaikealta? Ei minusta. 

Tuo kuulostaa itseasiassa ihan hauskalle. No miksemme toimi siten? 

Itse olemme rakentaneet aika kuivalle ja kallioiselle kukkulalle melkoisen puutarhan ja olen toteuttanut samaa muilla vallassani olevilla maatilkuilla. Olen ammatiltani puutarhuri, joka lähti opiskelemaan biologiaa ja päätyi humanistiksi uskontotieteen pariin ja siitä kirjastomaailmaan tiedon vartijaksi ja jakajaksi, joten kaikkiaan se, että kirjoittaisin puutarhastani tai suhteestani ympäröivään luontoon onkin niin itselleni, kuin meille molemmille isompi ja vaikeampi juttu, eikä kirjoituksesta tahdo tulla mitään järkevää – asia on liian iso, liian syvällä ja laaja. 

Kasvatin parhaillaan 64 erilaista havupuulajia ja etsin niistä kestäviä kantoja ja jopa pyöritin jopa niiden tiimoilla yritystä viisi vuotta. Olen samalla istutellut oman arboretumin, joka hiljalleen kasvaa ja kypsyy, tosin hakattujen metsien keskellä, mikä toisaalta on tuonut vihreään keitaaseeni lisää luonnon turvapaikanhakijoita ja vahvistanut uskoani siihen, että metsänhoidon kova malli äestyksineen ei ole oikea tapa toimia. Autoni seisoi tuolloin talvet, samalla kun opiskelin. Tunnustuksena myös se, että olimme molemmat 1990-luvulla ympäristöjärjestössä aktiivisia toimijoita, mistä jäi hyviä muistoja ja paljon ystäviä. 

Nyt mietimme kuinka edetä? Autoon liittyvissä asioissa seuraamme kulutusta ja minimoimme ajot ja olemme päättänyt, että polkupyöräilyä tulee lisätä tulevaisuudessa. Samalla harmittaa läheisen älypyörätieprojektin biodiversiteettiä puiden kaatamisen myötä vähentänyt prosessi, joten asian olisi pitänyt sujua siten, että puita olisi istutettu enemmän. Ehkä niin tapahtuu myöhemmin. Puistotkin voivat olla tiheämpiä vaikka se tarkoittaisi valvonnan vaikeutumista, joten tarvitseeko sinne puistoon mennä pimeällä ja jaetaanhan huumeruiskujakin jo ilmaiseksi, joten puistot vehreimmiksi.

Ehkä omavaraisuuden lisääminen ruuantuotannon suhteen voisi olla järkevää, kuten myös ekologisista rakennusmateriaaleista kertominen ja näihin asioihin liittyvän avoimen tiedon jakaminen, mikä myös toimii siltana molempien blogieni aihepiiriin yhdistäväksi tekijäksi: nimittäin biodiversiteetin ja ihmislajin selviytyminen tarvitsee avointa ja rehellistä tietoa päätöksenteon tueksi eikä asioiden panttaamista ja populistista huutamista. Konservatiivisen on herättävä monimuotoisuuteen ja kuunneltava innovatiivisia ääniä, suojeltava vesistöjä ja metsiä ja liberaalimpien on laitettava rukkaset kätösiin ja keksittävä konkreettisia toimia. 

Ihmiset toimikaa kiukuttelun sijaa ja hakekaa biodiversiteettijumpasta hyvää mieltä. Siilin ja oravan kanssa jutteleminen on erittäin stressiä poistavaa ja hyvää mieltä antavaa toimintaa, linnunpönttöjen kanssa puuhaaminen maadoittaa turhat ajatukset ja hyönteishotellien rakentaminen virvoittaa kummasti. Tv-ohjelmien muotipihat soramonttukivineen jättipatioineen ja avoimien valokenttineen joutaa roskakoriin, joten seuratkaa mieluumin Strömsöön ekologisia jalanjälkiä puutarhan hoitamisessa ja opetelkaa kakkaamaan ulkohuussiin ja kierrättämään kuitit lannoitteeksi. Mitä kuninkaallisempia residenssejä byggaatte, niin sitä enemmän oikeasti kulutatte. Me renoveeramme vanhaa ja hyväksi havaittua. Sen myötä joku voisi miettiä kuinka globaalit rahamarkkinat saadaan biodiversiteetti- ja ilmastonmuutosjumpan taakse tukevasti seisomaan. 

Elämää Anttilanmäellä ennen ja nyt osa 2.

 Vanhat puutalot tai kulttuurihistoriallisesti arvokas miljöö ei suojele itse itseään, mutta harvemmin kukaan pysähtyy miettimään, mikä on se arvokkaaksi koettu asia miksi suojelu ja kulttuurihistoria koetaan tärkeäksi? Toisille esitetty kysymys on hassu ja vastaus on itsestään selvä, mutta toisille ei lainkaan. Se on asia, jonka ymmärtäminen vaatii itsensä pysäyttämistä arkisen kiihkeästi etenevän ajan virrassa ja ympärilleen katselemista erilaisten linssien läpi. Asian ydin on siinä, että meidän kulttuurihistoriamme on maailmassa ainutlaatuista, kuten kaikkien erilaisten kulttuuripiirien vastaavat ja se taas liittyy isompaan sivistystarpeeseen pyrkiä säilyttämään oman kulttuurimme erilaisia piirteitä tuleville sukupolville opittaviksi, ihmeteltäviksi ja ymmärrettäväksi. Voimme myös paremmin ymmärtää toista kulttuuria, jos ensin ymmärrämme omaamme. Ja se on tärkeää, jos mikä. Se on myös sellainen asia mitä ei voi jättää pelkästään viranomaisten valvottavaksi ja ohjeiden varaan, vaan sen ymmärtäminen kuuluu kaikille eikä vain sellaisella alueella tai puitteissa elävälle. Mutta se ei kuitenkaan tarkoita oman elämänsä museoimista vaan elämistä tiettyjen reunaehtojen vallitessa, ja Anttilanmäellä nämä reunaehdot on esitetty alueen suojelukaavassa sekä rakennustapaohjeistuksessa. Näissä on oleellista huomioida julkisesti kotipiiristä ulospäin näkyvien elementtien hallinta, oikeanalaiset korjaustavat ja vanhan kunnioittaminen.

Anttilanmäen suojelukaavan eteneminen nykyiseen valtakunnallisesti arvokkaaseen tilaan on edennyt monen välivaiheen kautta ja siitä on kiittäminen aktiivisia alueen toimijoita. Historiikin sivuilta selviää hyvin, että Anttilanmäen menetys kerrostaloille on ollut lähellä, ja myös siksi asukasyhdistys tapaa vielä nykyisinkin olla hyvin tarkkana suojelukaavan ohjeiden noudattamisen suhteen, kuten sen tuleekin. 

Alueen kaavoituksen historiaa: https://www.anttilanmaki.fi/anttilanmaeen-vaiheita

Asukasyhdistyksen kotisivuilta poimittua:

”1980-1990 -luvuilla Anttilanmäellä oli voimassa pientalokaava, joka ei suojellut rakennusten säilymistä ja suuri rakennusoikeus houkutteli purkamaan vanhoja taloja. Asukasyhdistys teki aloitteita kulttuurihistoriallista ympäristöä ja rakennuksia suojelevan asemakaavan laatimiseksi Anttilanmäen alueelle jo 1990-luvulla. Kesti melkein 20 vuotta, ennen kuin tämä toive toteutui. Uutta asemakaavaa laadittiin vuorovaikutteisesti alueen asukkaiden kanssa ja kaavaprosessia onkin pidettävä onnistuneena. Anttilanmäen nykyinen asemakaava sai lainvoiman 2010. Kaavan mukaan kaikkeen rakentamiseen tarvitaan lupa.”

Lahden kaupunki ei ole ollut minkään sortin edelläkävijä kaupungin historiallisesti arvokkaiden kiinteistöjen suojelussa ja monessa asiassa ollaan herätty viime hetkellä eikä paine ole vieläkään poistunut mihinkään: kukin voi miettiä sellaista skenaariota missä joku grynderi saisi luvan rakentaa vaikka Anttilanmäen kentän laidalle kolmikerroksisen rivitalon tai esimerkiksi Kittelän rivitalon paikalle kunnon kerrostalon ja mihin siitä seuraavaksi edetään. Tällaisen pitäisi olla mahdotonta nykykaavan puitteissa, mutta Suomen kuvalehden taannoinen artikkeli antoi aika julman kuvan yhä todellisesta paineesta pyrkiä tihentämään ja jyräämään vanhoja alueita. Surullista, mutta totta. (Ks. Suomen Kuvalehti nro. 34, s. 30 21.8.2020. Rapistuva rakennussuojelu.) 

Anttilanmäellä on hyvin laadukas rakennustapaohjeistus, mistä asukasyhdistys tulee tarjoamaan päivitettyä tietoa, koska nykyaikana on tullut paljon uutta huomioitavaa niin ilmalämpöpumppujen verhoilemisessa ja sijoittelussa kuin aurinkokeräimien asentamisessa, isojen puiden kaatamisessa yms. Kaiken säännöstön ytimessä on kuitenkin yksi hyvin tärkeä asia eli korjata se vanha ja kulttuurihistoriallisesti arvokas kiinteistö oikein ja oikeilla materiaaleilla, jotta se seisoo siinä vielä kolmensadan vuoden kuluttua. Ja tämä kaikki vielä niin, että katunäkymät aitoineen ja kasveineen ovat harmoniassa suojelukaavan merkintöjen kanssa, sillä Anttilanmäellä ei ole varaa kadottaa enää yhtään vanhaa rakennusta. Mitä useampi menetetään, sitä lähempänä on taas tilanne, missä rakennusmassan kokoa aletaan laajentaa ja alue alkaa pirstoutua. Anttilanmäki on kuitenkin Lahden ydinkeskustaa matkakeskuksen vieressä ja ei liene vaikea ennustaa, että sadan vuoden kuluttua alueen ympärillä nousee melkoinen kaupunki, jos aluetta edes on enää olemassa. Alueella asuvien tehtävänä onkin huolehtia sen säilymisestä. Olisi surullista, jos vanhasta Anttilanmäestä olisi jäljellä vain historiikki. 

Moni varmasti haluaisi asua aluella, mutta tietysti modernissa ja isossa talossa samalla katsellen ympärillään Anttilanmäen vanhoja kiinteistöjä, mutta näin toimien aikaa myöden lopputulemana on se, että ikkunasta näkyy vain uusia taloja ja jotain harvinaista on menetetty. Loppujen lopuksi suojelukaava on aina monen asian kompromissi, koska kuten sanottua: aika elää ja liikkuu. Eikä kompromissi ole suinkaan paha asia, vaan monesti ainoa mahdollinen, kun jotain isompaa aluetta lähdetään suojelemaan. Ja se, että yritetään, liittyy kirjoituksen alussa mainitsemaani kulttuurihistoriaan ja isompaan sivistystarpeeseen. 

Miksi sitten vanhaa patinaa kannattaa varjella ja tyylistä pitää kiinni? Onko sillä vaikutusta kiinteistön arvoon lienee se ensimmäinen kysymys. Sillä on vaikutusta arvoon sen kautta, että alue on uniikki, erityislaatuinen, verrattuna esimerkiksi uudempiin asuinalueisiin. Erityislaatuista ja vanhaa ei enää saa kaupasta, joten sillä on antiikin varjo seuranaan. Koko kaupunkikuvassa erilaiset asuinalueet ja erityisesti historialliset korttelit luova kerrostumia ja eri tyyppisiä tiloja kaupungin asukkaille. Hyvin merkittävät alueet kuten vanha Porvoo ja Rauma vastaavasti imevät tuhatpäin turisteja sisäänsä ollen kaupunkinsa käyntikortti, joten kyllä vanhalla ja historiallisen patinan vaalimisella on arvonsa. Toki sekin on ymmärrettävää, että ihmiset haluavat stailata kiinteistönsä uusimpien trendien mukaiseksi sekä ympätä pihat uusimman pihamuodin kuoseihin, joten ymmärrän asian uusilla asuinalueilla, mutta en valtakunnallisesti arvokkailla, kulttuurihistoriallista viittaa kantavilla asuinalueilla. Tuskin kenellekään tulee mieleen maalata lateksimaalilla antiikkimööpeliä, vai tuleeko? Joten miksi edetä sellaisilla metodeilla vanhassa arvotalossa?

Ennen tiukemman suojelukaavan voimaantuloa huomasin, että jo muutaman vasarankopautuksen jälkeen joku tuli kysymään, että mitä sinä teet – toiset ystävällisesti, toiset ehkä hieman huolissaan, mutta kaikkiaan olen kokenut remppakeskustelut mukavaksi ja harrastan itsekin haastelemista. Näissä keskusteluissa yleensä pohditaan, mikä on nyt se hyvä maali, tai miten se nyt sitten oikeasti tehdään, tai tekeepä tuo kaveri hölmösti – tai hyvin, tai sitten välitetään hyväksi katsottujen tekijöiden yhteystietoja, ja niin edelleen. Aina kun yhtä ja oikeaa tapaa ei ole, vaan tapa on etsittävä korjattavan kohteen mukaan kuitenkin siten, että näkyvien osien on oltava samanlaisia kuin ne ovat olleet. Vanhassa Raumassa juttelin yli 200 -vuotiasta taloaan ehostavan miehen kanssa hyvin pitkään – meitä yhdisti intohimo vanhan kunnostukseen ja vaihdoimme näkemyksiä, joten aina kun kevät tuo sirkkeleiden surinan ja vasaroiden kopseen, niin mukana tulee ajatusten, kasvien, tietojen ja taitojen vaihtoa, mutta toki myös soraääniä ja hienoista kärhämöintiä. Anttilanmäen suojelukaavan voimaan astumisen jälkeen huomasin ilmassa hienoista epäröintiä ja jännittyneisyyttä: emme olleet tottuneet siihen, että enää remppaaminen ja puutarhassa möyriminen ei ollutkaan ihan niin vapaata ja rentoa kuin ennen, siis jotain tosiaan jähmettyi ja nyt asiat alkavat hiljalleen purkautua ja asettua uomiinsa. Siksi myöskään tyhmää kysymystä ei ole eikä tarvetta jäykistellä tai olla peloissaan, että teenkö oikein.

Elämää Anttilanmäellä ennen ja nyt 1. osa

Avaan ja pohdin tässä ja kahdessa seuraavassa kirjoituksessa suojelukaavoitetulla alueella asumiseen liittyviä havaintoja. Mitään täysin yksiselitteistä totuutta sille kuinka nykyaikaisten elämäntapojen tulisi sopeutua suojellulla alueella elämiseen ei ole, vaan meillä on nippu ohjeistavia sääntöjä ja suosituksia, joiden kautta itse kunkin on löydettävä oma tapansa sopeutua ja sopeuttaa elämänsä. Pohdinta on henkilökohtaisella tasolla liikkuvaa ja nostan eri teemoja ylös, koska toimin asukasyhdistyksen rakennus-, kaavoitus- ja liikenne työryhmän puheenjohtajana seuraavan kauden – ajatukset ovat omiani, eivätkä edusta asukasyhdistyksen virallista kantaa, mutta niiden kautta voi ehkä kurkistaa suojelukaavoitetulla alueella elämisen piirteisin.

Suositusten kärjessä on kuitenkin aina olemassa joukko hyvinkin tiukkoja ehtoja, jotka liittyvät muunmuassa kiinteistöjen kunnostamiseen, perinteisiin aitatyyppeihin, värimaailmoihin, pihojen pintamateriaaleihin ja kasvillisuuteen – siis alueen ilmiasuun liittyviä asioita, koska suojelun tarkoitus on säilyttää alueen ominaispiirteet mahdollisimman hyvin ajanhampaan kulutusta vastaan ja samalla suojella tiettyjä asioita nykyajalta, vaikka samalla koko ajan nykyajassa kuljemme. Asia on oikeastaan aika kiehtova kunhan muistaa ettei vedä nutturaa liian tiukalle.

Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta todellisuudessa se ei ole, koska suojelukaavoitettu (esimerkiksi Lahden Anttilanmäki, vanha Rauma tai vanha Porvoo) ei ole Seurasaaren tyyppinen museo, ainakaan vielä. Suojelun tiukkuustasot vaihtelevat ja saattavat hieman elää sisältäen eri suojelutasoisia kiinteistöjä tontteineen – erittäin tiukoista määräyksistä hieman väljempiin. Täysin museoidut kiinteistöt tai alueet on yleensä pyritty konservoimaan täysin tiettyyn aikakauteen kiinni (esim. Ruiskumestarin talo Helsingissä, läänikkivalteri Aschanin talo Heinolassa) eikä niissä yleensä asu kukaan.

Useimmat ihmiset kuitenkin elävät suojellulla alueella nykyaikaa: ajavat useimmiten nykyaikaisilla autoilla, grillaavat puutarhassa, leikkivät lasten kanssa trampoliinilla yms. kuten missä tahansa muuallakin, ja se saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia sellaisissa, jotka katsovat suojeluvaatimuksia tiukimman mukaisesti, tai sitten sen toisessa päässä, missä ei haluta tai osata lainkaan noudattaa suojelukaavan ehtoja. Joten on myös selvää, että yhteentörmäyksiltä ei vältytä. Erotuomari on kuitenkin olemassa ja se on kaavaa valvova kaupungin rakennusvalvonta sekä sen takana Lahden kaupunginmuseo, joten jos joku asia ihmetyttää, niin aina saa ja kannattaa kysyä neuvoa. 

Minkälaista sitten elämä oli esimerkiksi vuonna 1920 Anttilanmäellä? Oma tonttimme oli hyvin paljas, syreeniaidat tulivat valokuvien perusteella vasta joskus 1970-luvulla, saunan takana saattoi röhkiä possu ja kanalasta kuului kotkotus. Ulkohyyskä lienee ollut piharakenuksessamme tai sen takana, ja kaivo mistä haettiin vesi sijaitsi talomme takana olevan ja nykyisin asfaltoidun Hippiäisenkadun alla. Talossamme ei myöskään ole ollut sähköjä. Sitten ajan kuluessa elämä on alkanut tuoda sisälle taloon uusia kerroksia kuten myös pihalle: uusia kasveja vaihdettiin ja kokeiltiin, ryytimaa kukoisti, herraskartanoiden pihoista tuotiin uusia kasveja ja pihalla nikkaroitiin milloin mitäkin. Saattoipa siinä joskus olla tanssilavakin ja erilaisia puisia rakennelmia. Hevospuomi vaihtui auton paikkaan ja lopulta tuli sähköt, katuvalot ja vesi sisälle. Joten mihin kohtaan suojelussa pitäisi pysähtyä? Kuka sen päättää mitä aikakautta miljöön yleisilmeen pitää muistuttaa? Se on aina historiallisarkkitehtuurinen kompromissi ja myös näiden alojen kuuma peruna, mihin ajattelu ja trendit ovat vaikuttaneet. Silti vaikeuksista huolimatta suojelu kannattaa, mutta miksi?

Oma talomme "Hippilä" 1970-luvulla. Piha täysin hiekkaa, missään ei ollut pensasaitoja ja kasvillisuutta oli melko niukasti.  

Mielestäni Anttilanmäen ja muiden vanhojen suojelualueiden yksi kauneus on siinä, että taloihin alkaa liittyä kertomuksia ja tarinoita. Esimerkiksi Turun Ruissalon vanhat huvilat kertomuksineen on hyvä esimerkki elävästä kulttuuriperinnöstä. Vanhan arvo on juuri sen harvinaisuudessa, vuosikymmenten kerroksissa ja niihin liittyvissä tarinoissa: ne opettavat meille elämää ja pysäyttävät ajattelemaan asioita erilaisista näkökulmista kaiken uuden ja modernin keskellä ja juuri siksi niiden ympärille pakkautuva liika moderni ja nykyaikainen on rasite ja saattaa virheyttää prosessia. Sen kanssa on siis syytä olla tarkkana.

Lahdessa Anttilanmäen suojelukaava rakennustapaohjeistuksineen on ollut voimassa kymmenisen vuotta ja nyt on sopiva hetki arvioida kuinka hyvin se on toiminut. Lahdessa ei nimittäin juurikaan ole muita näin laajoja suojelukaavoja ollut aiemmin ja uskoisin sen tarjoavan myös virkakoneistolle uusia haasteita. Käsittelen seuraavassa tekstissä sitä, mikä vaikuttaa ja on vaikuttanut omaan tapaani elää suojellussa kiinteistössä vasta kymmenen vuotta sitten suojelukaavoitetulla alueella.

Sienet ja mikrobit vanhoissa taloissa

Sienien itiöitä, erilaisia mikrobeja ja mikro-organismeja löytyy kaikkialta, kuten myös koronakevät on virusten osalta opettanut. Näistä mikroveijareista itiöinä leviävien sienten elintapoihin kuuluu leijua ilman, tuulen ja väli-isäntien matkassa kaikkialle, koska niillä on mitä tärkein tehtävä hajottaa itselle ja muulle elämälle ravinteita ja palauttaa ne luonnon kiertokulkuun. Tähän luonnolliseen elämänkiertoon kuuluva lahotettavien sienten maailma kytkeytyy kuolleeseen, kaadettuun ja sahattuun puuainekseen, kuten vaikka hirteen, jos olosuhteet ovat suotuisat. Joten niiden elinpiirteistä ja biologiasta on hyvä olla tietoinen miettiessä vanhan puurakenteisen talon hankintaa. Jälleen kerran kannattaa huomioida se, että kaikki vanhat rakennukset eivät ole täydellisen hyviä, mutta aina jostain kertoo se, että ne ovat olleet suhteellisen kauan paikallaan.

Käydessäni joskus 1990-luvun alussa sieniluennoilla Helsingin yliopiston avoimella puolella sivusimme lattiasienten ja lahottajien elämää. Mutta nyt kymmeniä vuosia myöhemmin niiden prosesseista puurakenteissa on jo paljon enemmän tietoa kuin tuolloin, ja ajattelumalli on muuttunut yhä enemmän siihen suuntaan, että mitään epäluonnollisia vihulaisia ne eivät ole vaan ihan elämään kuuluvia organismeja, mutta vain jostain syystä ihmiselle väärässä paikassa, jos aiheuttavat ongelmia. Ja juuri tämä ”jostain syystä” on se, mikä pitää aina ensin miettiä ennen kuin hätääntyy. 

Erinomainen kirjoitus lattiasienestä

Useimmiten syy on talon huolimaton ylläpito, jolloin vesi tai kosteus on päässyt rakenteisiin eikä sen rakenne (enää) ole kuivuvaa tai tuulettuvaa sorttia. Esimerkiksi mineraali- tai lasivillaeriste on laitettu hirren ja ulkoseinän väliin minne on hiljalleen tiivistynyt kosteutta: sieniravintola on tällöin katettu odottamaan ensimmäisiä itiöitä. Tämä ja huono katto ovat nähdäkseni ne kaksi isoa syytä, jotka ovat tuhonneet vanhaa rakennusperintöä gryndereiden ohella. Kolmas lienee vanhan kivijalan betonointi ilman kosteussulkua hirren ja betonin väliin, jolloin kosteus on saattanut kiivetä maasta hirsirunkoon, koska kivi ei johda kosteutta, mutta betoni johtaa. 

Hyönteisvauriot

Sienen syömä hirsi muuttuu hiljalleen rapsakaksi ja murtuu paloiksi, jolloin myös hyönteiset kiinnostuvat siitä. Olen miettinyt miksi Suomessa ei juurikaan ole Norjan tapaan yli tuhatvuotisia puurakennuksia ja osa syynä saattaa olla norjalaisen meri-limaston suolapitoisuus ja se, että taloista on pidetty tarkasti huolta. Suomen vanhimmat pystyssä olevat rakennukset löytyvät Kokkolan seudulta omalta rannikoltamme. Myös suot säilövät hyvin puuta, joten kulttuurimme vanhat puuesineet, kuten veneenrungot, on yleensä löydetty veden alta suolta. Tällöin puu on happivapaassa anaerobisessa loukossa eikä sen perinteiset lahottojat pääse siihen käsiksi. 

Turun vanhat talot

Vanhat puutalot

Japanissa vanhoja puurakennuksia huolletaan aktiivisesti ja siellä myös käytetään Yakisugi (焼杉) (Shou sugi-ban)  käsiteltyä puuta, missä puun pinta kuumennetaan ja hiillostetaan, harjataan ja öljytään. 

Yakisugi (焼杉)

Suomessa vaativiin paikkoihin kannattaa valita oikein pihkaista hitaasti kasvanutta saaristolais- tai suomäntyä. Ikävänä tosiasiana se, että käytännössä ihmiset ostavat perinnetalon, ja ajavat lähimpään rautakauppaan, mistä sitä lautaa saa halvimmalla, ja sitten ihmetellään, kun väärään aikaan vuodesta kaadettu höttöpuu on aivan väärässä paikassa eikä kestä. Havupuut eivät pudota neulasiaan (oikeasti lehtiä), paitsi lehtikuuset ja talven lähestyessä niiden soluihin erittyy hartseja ja pakkasenkestoa avittavia aineita, jolloin ne saattavat talvella myös yhteyttää ja olla aktiivisia eivätkä siis täysin levossa, kuten ennen on uskottu. Talvikaadettu havupuu on siis kuivempaa ja sen soluissa on ”kovemmat myrkyt” kosteaan kesällä kaadettuun puuhun verrattuna. Myös puun koneellinen kuivaus saattaa aiheuttaa puun hartsien siirtymistä kohti pintasolukoita ja muuttaa puun rakennetta verrattuna hitaasti kuivuneeseen. 

Norjalaista rakennuskulttuuria

Norjalaiset sauvakirkot

Mutta mitä sitten, jos sieni yllättää? No, jäitä hattuun, koska ei se ole alien ulkoavaruudesta vaan ihan luonnollinen organismi sinulle väärässä paikassa. Homma etenee siten, että:

1. Ensin vaurion kartoitus, jolloin tutkitaan mikä se on aiheuttanut ja korjataan juurisyy ensimmäiseksi. 
2. Sitten tuijotellaan sienen sielua eli selvitetään mikä veijari on kyseessä. Mikäli syy on vuotanut tippalista seinän yläreunassa tai katto, jolloin vesi on tihkunut hirren ja tervapaperin väliin, tulee koko seinä riisua paljaaksi ja harjata hirret puhtaaksi. Saman joutuu tekemän, jos eristemateriaali on ollut virheellinen eli koko talo hirsirungolle. Sitten tökitään puukolla ja naputellaan. Lahot kohdat voi vaikka merkata tussilla. Jos puukko ei mene kuin sentin tai pari, niin syytä huoleen ei välttämättä ole. 
3. Tämän jälkeen on erilaisia tapoja, joista tärkein on lahon poisto, kengitys ja hirrenveisto. Ne hirret missä sientä oli kuivatellaan, rakennetta voidaan lämmittää kunhan et polta koko mökkiä ja olemassa on myös kemikaaleja, mutta kaikkiaan kuivatus ja kuuma ovat kaikkien sienirihmastojen pahimmat viholliset. Rihmaston eliminoinnin jälkeen rakenteesta pitää tehdä sellainen, että kosteus ei pääse sinne pesiytymään ja tämän jälkeen talon puumateriaali voi kestää vielä satoja vuosia. 
4. Pahimmassa tapauksessa talo tulee hävittää.

Sieniä on erilaisia ja niistä sellaiset, jotka kykenevät pumppaamaan kosteutta rihmastojensa kautta esimerkiksi talon ulkopuolelta vaikka vanhasta likakaivosta (lattiasienet, sädesienet) ovat harmillisia, kuten myös sellaiset jotka erittävät hermomyrkkyjä (sädesienet), mutta kaikki ne on mahdollista eliminoida, jos infektio on rajallinen. Toki lysti ei ole aina mitenkään halpaa ja työ vie aikaa, mutta museotaloissa ja kulttuurihistorialtaan arvokkaissa kiinteistöissä näin tulee tehdä. Työmäärät saattavat olla niin hintavia, että talon markkina-arvo saattaa sillä hetkellä pudota tontin hinnan mukaiseksi ja se myös saa monet pyrkimään kohti totaalista purkutyötä. Tilanne kannattaa kuitenkin aina arvioituttaa yhdellä tai kahdella sienivaurioiden asiantuntijalla, ja monesti saattaa lopulta selvitä pelkällä säikähdyksellä. 

Rakennusperintökeskus Tuuman hyvä artikkelipankki

Kannattaa muistaa, että sieni-itiöitä, rihmaston alkuja ja muita mikrobeja on kaikkialla ja tärkeintä ei ole pyrkiä nollatilaan vaan tehdä rakenteesta sellainen, että ne eivät oikein pääse pureutumaan niihin kiinni, tällöin niistä ei myöskään pääse ilmaan mitään toksiineja ja kaikki on hyvin. Vanhaa hirsitaloa ilman mikrobeja ei ole eikä tarvitse ollakaan kunhan kaikki on terveellisesti tasapainossa. Vertauksena puuveneen ja veden kohtaaminen, jolloin ymmärtää että vesi tai kosteus yksin ei puuta pilaa vaan materiaalin sulkeminen hengittämättömään tilaan ja hoidon laiminlyönti.